Lempikirjailijoideni kynästä: Andersson, Auster & Venho

Loppuvuoden pöydän putsaus on käynnissä eli käyn läpi huojuvaa kirjapinoa, jossa monet luetut kirjat ovat odottaneet bloggaamista liian pitkään. 

Kuluneen vuoden aikana olen julkaissut joistakin kirjoista jutut vain Instagramissa, mutta nyt huomaan, että haluan saada ne myös blogin puolelle. Sellaisia ovat esimerkiksi alla esitellyt Austerin ja Venhon kirjat. 

Yhdistävien tekijöiden keksiminen tällaisiin yhteispostauksiin on aina hauskaa: tänään näitä kirjoja yhdistävät niiden tekijät, jotka lukeutuvat lempikirjailijoihini. Myöhemmin viikolla on luvassa muutamia toisenlaisia teemapostauksia. 

Claes Andersson: Hiljaiseloa Meilahdessa & Seuraavaksi Jätkäsaari

Kannet: Anders Carpelan. Lainasin kirjat kirjastosta.

Hiljaiseloa Meilahdessa. WSOY 2016. 223 s. 

Alkuteos: Stilla dagar i Mejlans (2016). Suom. Liisa Ryömä.

Helmet 2021: 34. Kirjassa tarkkaillaan luontoa.

Seuraavaksi Jätkäsaari. WSOY 2019. 224 s.

Alkuteos: Busholmen nästa (2019). Suom. Laura Jänisniemi.

Helmet 2021: 30. Kirja on julkaistu kirjoittajan kuoleman jälkeen.

Claes Andersson lunasti paikkansa lempikirjailijoideni joukossa viime kesänä. Luin ensin kirjoitusoppaan Luova mieli, sitten omaelämäkerrallisen romaanin Oton elämä ja vielä omaelämäkerran Jokainen sydämeni lyönti. Kirjoitin näistä kolmesta yhteispostauksen ja jatkoin matkaani Anderssonin teosten parissa Oton elämän jatko-osilla Hiljaiseloa Meilahdessa ja Seuraavaksi Jätkäsaari. 

Nyt kun näiden romaanien lukemisesta on vierähtänyt jokunen kuukausi, ne ovat sekoittuneet mielessäni yhdeksi. Aluksi Otolla on vielä työhuoneensa Meilahdessa, ja huoneen ikkunasta näkyvä koivu kertoo vuodenaikojen vaihtelusta. Muistot vievät lapsuuteen, vuosiin psykiatrina ja poliitikkona, varhaisiin rakkauksiin, entisiin ystäviin. 

Ottoa vaivaavat suuret kysymykset elämän tarkoituksesta. Lapset ja lapsenlapset muistuttavat elämästä samalla kun kuolema kurkkii jo kulman takana. Ystäviä kuolee, ja Otto kokee eräänlaisen kuoleman nukutuksessa leikkauspöydällä. Ystävän hylkäämäksi tuleminen on myös kuin kuolema. 

Omakotitalo Espoossa vaihtuu kerrostaloon Jätkäsaaressa. Huolet maailmanpolitiikan käänteistä ja siitä, miten digilaitteet vievät ihmisen ajan ja muuttavat vuorovaikutusta, tuovat mieleen Eeva Kilven ajatukset Valkoisessa muistikirjassa.

Anderssonin kerronta pompahtelee ja assosioi, mutta pysyy kuitenkin kasassa. Pitkään ja monivaiheiseen elämään on mahtunut kaikenlaista, mistä kertoa. Tarinoinnissa on mukana lämpöä, kokemuksen tuomaa viisautta, itseironiaa, leikkisyyttä.

Anderssonin tuotannosta haluan lukea vielä runoja, myös Riitta Kylänpään kirjoittama elämäkerta Utelias mieli pääsee lukuun jossakin vaiheessa – nyt on kuitenkin pidettävä pientä taukoa Anderssonista. Psykiatrian historia alkoi niin ikään kiinnostaa, joten luulen, että esimerkiksi psykiatri Ilkka Taipaleen muistelma Mielisairaalassa voisi olla lukemisen arvoinen.

* * *

Paul Auster: Timbuktu

Kansi: Eero Heikkinen.

Tammi 1999. 184 s.
Alkuteos: Timbuktu (1999). Suom. Arto Virtanen.
Oma arvioni: 3/5.
Mistä minulle: ostin käytettynä.

Timbuktun päähenkilö on koira nimeltään Mr Bones. Sen isäntä on boheemi runoilija Willy, jonka elämänhallinta on vähän niin ja näin. Kun Willystä aika jättää, Mr Bonesin on pärjättävä omillaan. Se ei jää toimettomaksi, vaan etsii itselleen uuden ihmisen. Ja kun tämäkin joutuu luopumaan koirasta, Mr Bones taivaltaa seuraavaan perheeseen. Bonesin silmin tarkastellaan niin katuelämää kuin puitteiltaan täydellistä ydinperhe-elämää.

Kirja on saanut nimensä paikasta, josta Willy puhuu paljon koiralleen. Se on jonkinlainen kuolemanjälkeinen paikka, jossa vielä kerran kohdataan.

Mr Bonesin näkökulmasta kirjoitettu kirja on eräänlainen aikuisten satu. Koiranomistajan on helppo hypätä ajatusleikkiin mukaan: näinhän koira voisi ajatella. Vaikka Auster kirjoittaa koiralle inhimillisiä ajatuksia ja toimintatapoja, sen koiruutta ei unohdeta. Mr Bones ei aina osaa ajatella tekojensa seurauksia, se ei esimerkiksi ymmärrä, että kun vatsa on huonona, pitäisi syödä ja juoda maltillisesti.

Saduissa on tyypillisesti jokin opetus. Timbuktussa se voisi olla, että ulkoiset seikat eivät ole onnen tae tai että hyväntahtoisuus on tärkeämpää kuin maallinen menestys.

Moni muu Austerin kirja on kolahtanut minuun paremmin, vaikka olihan tämä ihan mainio välipalakirja.

Helmet 2021: 27. Kirjan päähenkilö on eläin.

* * *

Johanna Venho: Syyskirja

Kannen maalaus: Rauha Mäkilä.
Kansi: Martti Ruokonen.

WSOY 2021. 280 s.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Johanna Venhon edellinen elämäkertaromaani – tai biofiktio, kuten täsmällisempi termi kuuluu  –Ensimmäinen nainen hurmasi minut ja oli mielestäni vuoden 2019 paras kotimainen romaani. Ensimmäinen nainen kertoo Sylvi Kekkosesta, tällä kertaa fiktiivisen romaanin päähenkilöksi nostettu todellinen historiallinen henkilö on Tove Jansson. 

Syyskirjassa eletään alkusyksyä 1991. Tove Jansson ja hänen kumppaninsa Tuulikki Pietilä eli Tooti viettävät rakkaalla Klovharun saarellaan viimeisiä hetkiä. On tullut aika luopua saaresta. Kaksi vanhaa naista ei enää oikein pärjää liukkailla kallioilla, karuissa olosuhteissa.

Toven lisäksi kirjassa on toinenkin keskeinen henkilö, Maria. Nuori biologian opiskelija on haastattelujen perusteella kirjailija Venhon alter ego, jonka hahmoon hän on kirjoittanut paljon itsestään. Maria ihailee Tovea, ja kiinnostus lähenee välillä pakkomiellettä.

Marian ja Toven jaksot vuorottelevat: Maria on minäkertoja, Toven ajatuksia selostaa kaikkitietävä kertoja. Ehkä johtuu kertojaratkaisusta, että Tove jäi minulle vähän vieraammaksi kuin Ensimmäisen naisen päähenkilö Sylvi.

Saarimökkeilijänä voin ymmärtää kirjassa kuvattua luopumisen haikeutta. Mökkikauden loppuun liittyy aina surua, vaikka seuraava kevät on minulle ainakin vielä tarkoittanut myös seuraavaa saarikesää. Rakkaaseen paikkaan liittyy niin paljon tunteita ja muistoja, että viimeinen lähtö on varmasti raastava.

Syyskirja keinuu melankolisissa tahdeissa kuin Janssonin sanoittama Höstvisa. Syksy on symboli luopumiselle, ja Tove käy saaresta luopumisen rinnalla läpi uraansa kuvataiteilijana ja kirjailijana sekä suhdettaan äitiinsä.

Kirja herätti mielenkiinnon lukea Janssonin aikuisille suunnattuja kirjoja. Kesällä 2014 pidin Tove Jansson -lukumaratonin, jonka aikana luin muumiromaanien ja -sarjakuvien lisäksi novellikokoelman Kuvanveistäjän tytär ja Klovharusta kertovan Haru, eräs saari. Ehkä seuraavaksi voisi olla Aurinkokaupungin tai Kunniallisen petkuttajan vuoro.

Helmet 2021: 21. Kirja liittyy johonkin vuodenaikaan.

Sattumusten spiraalissa – Paul Auster: Leviatan

Kansi: Hannele E. Vanha-aho.

Tammi 1994. 265 s.
Alkuteos: Leviathan (1992).
Suom. Jukka Jääskeläinen.
Oma arvioni: 3½/5.
Mistä minulle: Ostin käytettynä.


Koronakevät on sulkenut kirjastot, joten olen alkanut etsiä luettavaa omista hyllyistäni ja e-kirjoista. Vaikka tilanne on harmillinen, haluan nähdä siinä jotain hyvääkin: nyt on aikaa lukea myös vuosikausia omassa hyllyssä lukuvuoroaan odottaneita kirjoja. Ja niitähän riittää! Ensimmäisenä katseeni kohdistui Paul Austeriin, jonka lukemisesta olen pitänyt aivan liian monta vuotta taukoa.

Leviatanista en tiennyt etukäteen mitään, tosin hyvin pian tunnistin siinä austermaisia piirteitä. Minäkertoja on Austeria muistuttava keski-ikäinen kirjailijamies Peter Aaron, joka on joutunut kummallisen tapahtumaketjun osapuoleksi. Mukana on ihmissuhdesotkuja, mielikuvituksellisia sattumuksia – ja tietenkin palasia Austerin omasta elämästä, kuten päähenkilön ammatti ja puoliso Iris (vrt. Siri), joka on metri kahdeksankymmentä pitkä nainen, jolla oli hienostuneet skandinaavin kasvot ja syvimmät, iloisimmat siniset silmät mitä taivaan ja helvetin väliltä löytyy.

Alussa kirjailija Peter Aaron saa kuulla, että hänen ystävänsä Ben Sachs on kuollut. Mies on räjäyttänyt itsensä tienvarressa. Erikoinen tapaus saa Aaronin kelaamaan ajassa taaksepäin, siihen hetkeen, kun hän tapasi Sachsin ensi kertaa. Miten ihmeessä Sachs on päätynyt tuollaiseen tekoon?

Aaron alkaa kirjoittaa tätä käsillä olevaa kirjaa selventääkseen tapahtumien kulkua. Hän kertaa Sachsin elämää, johon myös hänen omansa kietoutuu. Hyvässä ja pahassa. Miesten ystävyys on lujaa tekoa, mutta siinäkin on kipupisteensä. Myös Sachs oli kirjailija, ja Aaron antaa tälle kirjalleen nimen Leviatan kunnioittaakseen Sachsin samannimistä kesken jäänyttä teosta.

Paul Auster on yksi lempikirjailijoistani, koska pidän hänen tavastaan kuljettaa juonta ja käsitellä teoksissaan kirjailijuutta ja elämän mysteerejä. Monet tasot mahdollistavat monipolvisia tulkintoja, mutta aivan ongelmaton suhteeni kirjailijaan ei ole. Leviatanissa hiersivät naishahmot, ja välillä meinasin tukehtua sivuilta uhkuvaan testosteroniin:

Totesin etten ollut yksiavioinen. Tutustumisen arvoitus kiehtoi liikaa, viettelyn draama hurmasi liikaa ja uusien vartaloiden jännittävyys oli liian himottava, enkä pysynyt ajan mittaan luotettavana. Sellaista järkeilyä ainakin käytin silloin, ja se toimi tehokkaana sumuverhona aivojeni ja sydämeni välillä, haarojeni ja älyni välillä. Enhän totta puhuen tajunnut ensinkään mitä puuhailin. Olin menettänyt otteen itseeni ja nussin samasta syystä kuin eräät miehen juovat: hukuttaakseni surut, turruttaakseni aistit ja unohtaakseni oman itseni. Minusta oli tullut homo erectus, amokjuoksuun sortunut pakanafallos. Ennen pitkää olin sekaantunut moneen suhteeseen yhtaikaa, pallottelin tyttöystäviä kuin vanhuudenhöperö jonglööri, pompin vuoteesta toiseen yhtä nopeasti kuin kuu vaihtaa muotoaan.

Melkoista tykitystä, joka kieltämättä kuvailee elävästi päähenkilön silloista elämäntilannetta. Eivät naiset toki Leviatanissa aivan kertakäyttökamaa ole, mutta miesten tarinaa tässä kerrotaan ja sen mukaisesti maailma on miehinen. Päähenkilö hämmästelee naisten vahvoja ratkaisuja ja esimerkiksi sitä, että Iris valmistelee väitöskirjaa. Onpa Iris jopa lukenut enemmän kirjoja kuin Peter, mikä ihmetyksen aihe!

Pienistä hiertymistä huolimatta viihdyin Leviatanin parissa. Lukijana kaipasin uutuuskirjojen väliin jotakin tuttua ja tunnistettavaa näinä epävarmoina aikoina. Austeriin tarttuessani saatoin luottaa siihen, että välillä poukkoilevasti tapahtumien kulkua selvittävä kertoja saa pidettyä homman kasassa. Ei tarvinnut hermostua, vaikka punainen lanka ajoittain katosi lukijan näkyvistä. Lopulta kertojalla on kädessään koko punaisena hohtava lankakerä ja lukijana myhäilin tyytyväisenä.

Helmet 2020: 16. Kirjalla on kirjassa tärkeä rooli.

Katsaus kesällä luettuihin

Blogiloma venähti kuin varkain hieman yli kuukauden mittaiseksi. Lukumaratonin jälkeen tuntui luontevalta jättää Kirjakimara vähän vähemmälle huomiolle, mutta ihan näin pitkää taukoa ei ollut tarkoitus pitää.

Nyt palailen taas bloggailuarkeen ja aloitan kirjasyksyn pienellä katsauksella muutamiin kesän kirjoihin:

Alan Bradley: Hopeisen hummerihaarukan tapaus (2011)

Alkuteos: A red herring without mustard.

Suomentaja: Maija Heikinheimo (2015).

Bazar. 419 s. Kirjastosta lainattu.

Hopeisen hummerihaarukan tapaus on Alan Bradleyn Flavia de Luce -sarjan kolmas osa. Luin kaksi ensimmäistä osaa (Piiraan maku makea ja Kuolema ei ole lasten leikkiä) vuosi sitten kesällä, joten näistä kepeistä dekkareista on hyvää vauhtia kehkeytymässä minulle kesätraditio.

Kekseliäs ja energinen Flavia de Luce jatkaa salaisia tutkimuksiaan 1950-luvun Englannissa. 11-vuotiaan Flavian kohdalle sattuu ihmisiä ja tapahtumia, joissa on jotakin hämärää. Ja uteliaan tytön on tietenkin otettava niistä selvää! Tällä kertaa tarina kietoutuu pahoinpidellyn mustalaisnaisen ja kadonneen lapsen ympärille. Uskalias Flavia on etevä kemisti, joka tekee jälleen laboratoriossaan jutun kannalta ratkaisevia huomioita. Tutkimuksia häiritsevät Flavian kaksi siskoa: sisarusten välit ovat täynnä ilkeyttä ja vihaa.

Bradleyn jännärit ovat mielestäni loistavia lomakirjoja, joiden parissa aika vierähtää kuin huomaamatta. Kirjasarjan ainoa huono puoli on se, että teosten nimiä on hankala muistaa. Seuraava osa on nimeltään Filminauha kohtalon käsissä ja myöhemmin tänä vuonna ilmestyy Loppusoinnun kaiku kalmistossa. Huh mitä nimiä!

* * *

Mikaela Sundström: Alati taivaat (1999)

Alkuteos: Dessa himlar kring oss städs.

Suomentaja: Katriina Savolainen (2000).

Tammi. 153 s. Kirjastosta lainattu.

Tutustuin suomenruotsalaiseen Mikaela Strömbergiin (entiseltä nimeltään Sundström) viime syksynä, kun luin häneltä omaperäisen ja vahvan historiallisen romaanin Sophie. Silloin pistin muistiin, että tämän esikoisenkin voisi jossakin vaiheessa lukea. Sundströmin nimellä julkastu esikoisteos Alati taivaat ylsi aikoinaan Finlandia-ehdokkaaksi.

Pienoisromaani kertoo Katarinasta, maalaistalon tyttärestä, joka karkaa teininä maailmalle. Lontoossa hän onnistuu pestautumaan valokuvaajan oppilaaksi, mistä alkaa nousujohteinen ura. Lopulta rakkaus saa Katarinan palaamaan koti-Suomeen, missä moni asia on samalla tolalla kuin vuosia sitten, kun hän lähti. Ja elämä heittää Katarinan tielle vielä uusia ongelmia. Lohtua tuovat luonto ja valokuvaus.

Alati taivaat oli lukukokemuksena vähän heppoinen. Tarina ei missään vaiheessa tempaissut mukaansa, vaikka se ihan mukavasti etenikin.

* * *

Paul Auster: Mielen maisemissa (2013)

Alkuteos: Report from the Interior.

Suomentaja: Arto Schroderus (2014).

Tammi 298 s. Uutena ostettu.

Paul Auster lukeutuu lempikirjailijoihini. Olen nauttinut paljon hänen romaaneistaan, mutta myös omaelämäkerrallisista teoksista Talvipäiväkirja ja Yksinäisyyden äärellä. Mielen maisemissa jatkaa kirjailijan oma elämän ruotimista, ja tällä kertaa fokus on minuuden kysymyksissä.

Auster muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan erityisesti sisäisen kokemusmaailmansa kautta: mitä hän ajatteli ja tunsi tietyissä elämänvaiheissa. Auster ikään kuin tarkkailee itseään ulkopuolelta ja puhuttelee itseään toisessa persoonassa. Kirjailijan tapa katsoa itseään ja maailmaa tekee monista arkisista asioista mielenkiintoisia, vaikka mitään erityistä tai uutta kirja ei tarjoa. Kaikessa tavallisuudessaan se on kuitenkin kiinnostavaa luettavaa Auster-fanille.

* * *

Elif Shafak: Valkoinen elefantti (2014)

Alkuteos: The architect's apprentice.

Suomentaja: Maria Erämaja (2016).

Gummerus. 559 s. Kirjastosta lainattu.

Turkkilaisen Elif Shafakin romaani sijoittuu historialliseen Istanbuliin. Päähenkilö Jahan on intialainen elefantinhoitaja, jonka elämänvaiheita tarina seuraa nuoresta pojasta vanhukseksi. Köyhän pojan pelastus on päästä osmanien valtakunnan merkittävän arkkitehdin, Sinanin, oppipojaksi. 1500-luvulla rakentuvat monet merkittävät moskeijat: Jahan ja Chota-elefantti ovat mukana rakentamassa Istanbulin kaupungin merkkirakennuksia.

Shafakin romaani on melkoinen runsaudensarvi! Meinasin uuvahtaa lähes 600-sivuisen luku-urakan keskellä, mutta värikäs ja vaiheikas tarina saivat jatkamaan loppuun. Kirjaa voi lämpimästi suositella Turkin kulttuurista ja historiasta sekä arkkitehtuurista kiinnostuneille. Minulle kiinnostavimmaksi nousivat Jahanin ja Chotan suhteen kuvaukset. Valkoisen elefantin myötä kirjallinen maailmanmatkani etenee Turkkiin.

* * *

Yann Martel: Piin elämä (2002)

Alkuteos: Life of Pi.

Suomentaja: Helene Bützow (2003).

Tammi. 394 s. Kirjastosta lainattu.

Kanadalaisen Yann Martelin Booker-palkittu romaani on ollut lukulistoillani useita vuosia. Kirjasta on tehty elokuva, ja se on ollut paljon esillä blogeissa. Vihdoin kirja eksyi kesäkirjapinooni ja pääsin ottamaan selvää, mistä kohutussa tarinassa on kyse.

Päähenkilö on nuori intialaispoika Pii, jonka perheellä on eläintarha. Kun perhe päättää muuttaa Kanadaan, laivaan lastataan muiden tavaroiden lisäksi eläintarhan eläimiä. Omituisessa muuttokuormassa oleva laiva uppoaa, ja Pii on ainoa ihminen, joka selviää turmasta hengissä. Hänen lisäkseen pelastusveneeseen pelastautuu koko joukko eläimiä, muun muassa yli 200-kiloinen bengalintiikeri nimeltään Richard Parker.

Martel kertoo tarinaa pilke silmäkulmassa. Pojan ja tiikerin merimatka on niin uskomaton, että sen  realistisuutta ei kannata liian pitkälle pohtia. Piin elämä oli minulle lumoava lukukokemus. Jos näistä viidestä tässä jutussa esitellystä kirjasta pitäisi lukea vain yksi, niin se olisi Piin elämä.

* * *

Kesäkirjapino on nyt pääosin käyty läpi. Lopuista kesäkirjoista on luvassa omat juttunsa lähiaikoina. Pikkuhiljaa onkin aika kääntää katse alkavaan syksyyn ja sen uutuuksiin. Kustantamojen luettelot lupailevat lukuisia mielenkiintoisia uutuuskirjoja tänäkin syksynä, ja odottelen innolla kirjastovarausten saapumista. Uutuuksien lisäksi luen syksyllä monia kirjoja töitä varten, sillä olen mukana kaikkiaan kolmessa lukupiirissä. Tervetuloa kirjasyksy!

Paul Auster: Lasikaupunki (1985)

Alkuteos: City of Glass.

Suomentaja: Jukka Jääskeläinen.

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 145.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: ostin käytettynä.

Kansi: Markus Heikkerö.

Lasikaupunki on identiteeteillä leikittelevä pienoisromaani, joka aloittaa Austerin kuuluisan New York -trilogian. Lukija saa välillä hieraista silmiään, sillä niin kiemurainen kuvio on kyseessä.

Päähenkilö on kirjailija Daniel Quinn, joka on kirjoittanut jännitysromaaneja William Wilsonin salanimellä. Näissä dekkareissa päähenkilö on nimeltään Max Work. Quinn tempautuu salapoliisien maailmaan myös omassa elämässään. Hän alkaa saada arvoituksellisia puheluja, joissa etsitään salapoliisia nimeltä Paul Auster. Hetken mielijohteesta Quinn tekeytyy Austeriksi ja ryhtyy selvittämään asiakkaansa tapausta. 

Tämän enempää en kirjaa halua tai edes voi kuvailla, sillä niin suttuisiksi ovat käyneet muistikuvani pari kuukautta sitten luetusta kirjasta. Oikeastaan koko lukukokemustani voisin parhaiten luonnehtia adjektiivilla hämärä. Vaikeasti hahmotettava ja tumma saa tällä kertaa olla myös kirjasta ottamani kuva.

Tämä ei ollut parasta lukemaani Austeria, mutta kyllä sen hänen teoksekseen tunnistan. Outoudestaan huolimatta kirjassa on jotakin tuttua Auster-faneille: kirjailija-päähenkilö ja se, miten sattumat vaikuttavat ihmisen elämänkulkuun. Itsepintaisesti aion jatkaa Austerin tuotannon lukemista, vaikka tämä ei tehnyt minuun suuren suurta vaikutusta. Seuraavaksi lukuvuoroon pääsevät kenties omassa hyllyssä vuoroaan odottelevat Sattuman soittoa ja Mielen maisemissa.

Paul Auster: Sattumuksia Brooklynissa (2005)

Alkuteos: The Brooklyn Follies.

Suomentaja: Erkki Jukarainen (2008).

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 363.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: ostin käytettynä.

Kansi: Laura Lyytinen.

Sattumuksia Brooklynissa alkaa dramaattisesti: kertoja-päähenkilö Nathan ilmoittaa etsivänsä "rauhallista paikkaa, jossa kuolla". Miehellä on todettu keuhkosyöpä, eikä hänen elinajanennusteensa ole kummoinen. Hän vetäytyy Brooklyniin odottamaan kuolemaansa ja alkaa kirjoittaa muistelmiaan. Austerilla on kuitenkin juju jos toinenkin lukijan varalle, sillä kirja ei todella ole alavireinen kertomus viimeisen leposijan etsinnästä. Päinvastoin: Nathanin elämässä alkaa tapahtua, ja vauhdilla.

Ihmisten ja tapahtumien vyöry Nathanin elämään alkaa siitä, kun hän törmää sisarenpoikaansa Tomiin vuosien tauon jälkeen kirjakaupassa. Ihmiselämän sattumanvaraisuus ja absurdius alkavat näyttäytyä Nathanille korostetusti. Alkuteoksen nimi The Brooklyn Follies kuvaa kirjan luonnetta suomennosta paremmin. Nathanin elämän ehtoopuoli on nimittäin mielettömyyttä, hömpötyksiä ja hullutuksia täynnä.

Jälleen käsissäni on kirja, jossa kirjoitetaan kirjaa. Monia kulunut asetelma kyllästyttää, muttei ainakaan toistaiseksi vielä minua. Nathanin kirjallinen perintö on teoksessa kehyskertomus, jonka sisällä takaumat paisuttavat tarinaa ja tutustuttavat värikkääseen henkilökaartiin. Välillä henkilöt ja heidän väliset suhteensa hengästyttävät, ja pysähdyinkin ajoittain muistelemaan, miten tämä nyt menikään.

Sattumukset tuottavat koomisia tilanteita, ja myös henkilökuvissa on huumoria. Mehevä hahmo on esimerkiksi Tomin pomo Harry Dunkel-Brightman, jolla on nimensä veroisesti kaksi eri puolta. Messevää on myös Austerin kieli, eli suomentaja Erkki Jukaraisen kieli:

Ilonen leskiukko ja vallaton eronnut akka. No, lykkyä tykö molemmille. Jay oli melkein seitsemänkymmenen, selvä se, mutta oliko minulla kanttia tuomita toisten tangoillallisia ja ehtooelämän paneskeluja?

Auster siis iskee tarinaa minkä ehtii, mutta on kirjassa syvempiäkin uurteita. Elämän käännekohdat saavat vakavoitumaan ja pysähtymään: mikä on elämässä oikeasti tärkeää? Nathanin ja Tomin suhde johdattaa pohtimaan toveruutta ja  rinnastaa kahden eri sukupolven miehet. Kirjallisuus ja taide ovat Auster-Hustvedt-kirjailijapariskunnan tapaan selvästi esillä muun muassa lukuisina kirjallisuusviitteinä. Välillä kuljettiin kyllä snobbailun ja nimienpudottelun rajoilla.

Alkusyksystä lukemani Sattumuksia Brooklynissa vahvistaa Paul Austerin asemaa suosikkikirjailijoideni joukossa. Ehkä joululomalla olisi tuoreimman suomennoksen aika: Mielen maisemissa huhuilee seuraansa tuolta kirjahyllystä.

Nyt kun kirjoitan tätä, kirjan lukemisesta on siis kulunut jo useampi kuukausi. Yhtäkkiä huomaan ajattelevani Murakamia kirjoittaessani Austerista! Absurdius, seksuaalisuus, kepeä ote ja kirjallisuusviittaukset... Mielenkiintoista "löytää" tällaisia yhdistäviä elementtejä!

Lokakuussa ja marraskuussa luetut

Loka- ja marraskuu ovat takanapän, ja nyt on vihdoin päästy turvallisesti joulukuun puolelle: mahtavaa! Joulun odotus on minusta ihanaa aikaa, kun taas lisääntyvä pimeys ja väsymys tekevät loppusyksystä tällaiselle kesäihmiselle aina rankan.

Hiljalleen kehittyvä joulumieli, erilaiset kalenterit, kynttilät, jouluvalot ja lähestyvä pieni joululoma piristävät. Varsinaista joulua tulee vietettyä tänä vuonna varmaankin kolmessa eri paikassa useampana päivänä, joten läheisten ihmisten seuraa ja hyvää ruokaa on tiedossa runsain mitoin. Toki huomenna koittavalla Berliinin-reissullakin on iloiseen mielialaan osansa!

Nyt ensin muutama lyhytarvio. Boström Knausgårdille ja Austerille haluaisin antaa enemmän tilaa ja huomiota, mutta aikatauluihin vedoten ne saavat vain lyhykäiset esittelyt osakseen. Parempi sekin kuin ei mitään. Lyhäreiden jälkeen ovat vuorossa linkit loka-marraskuussa luettuihin ja blogattuihin.

Bloggaamattomat:

Linda Boström Knausgård: Helioskatastrofi (2013) (138 s.)

Alkuteos: Helioskatastrofen.

Suomentaja: Petri Stenman (2013). Like.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Oma arvio: 4½/5.

Kannen kuva: Benjamin Goss.

Vanhemman mielisairaus, uskonnollinen sijaisperhe, kielilläpuhumisen taito. Nuoren Annan elämä on myllerryksessä, eivätkä hänen voimansa tahdo riittää. Tarinan tunnelmat ovat vahvoja, Annan maailma omalakinen.

Luin kirjan yhdeltä istumalta, ja nyt jokunen viikko myöhemmin tekisi mieli palata tekstin pariin uudelleen. Tarina jättää tilaa lukijan tulkinnoille ja kestäisi hyvin toisen lukukerran. Oikeastaan se vaatisi sitä. Kirjan nimi, kansikuva ja teemat johdattelevat hakemaan tulkinnolle tukea kreikkalaisesta mytologiasta.

Knasun vaimon pienoisromaani ei olekaan mikään miehensä maineella ratsastavan vaimon tekele, vaan taidokas, harkittu ja oivaltava teos.

* * *

Paul Auster: Yksinäisyyden äärellä (1982) (264 s.)

Alkuteos: The Invention of Solitude.

Suomentaja: Erkki Jukarainen (2005). Tammi.

Mistä minulle: sain lahjaksi.
Oma arvio: 4/5.

Aiemmin olen lukenut Austerilta muun muassa omaelämäkerrallisen Talvipäiväkirjan, ja Yksinäisyyden äärellä on ensin mainitusta pitäneelle mannaa. Auster kuvailee ja reflektoi perheensä historiaa ja etenkin isäänsä. Kirjan ensimmäinen puolikas piti tiiviisti otteessaan: isän kuoleman jälkeen vaiettu tragedia alkaa aueta. Kirjan jälkimmäisessä osassa fokus hieman katoaa, en tahtonut löytää punaista lankaa kaikkien kirjallisuusviitteiden ja -sitaattien joukosta. Silti mainio kirja!

* * *

Reko Lundán: Ilman suuria suruja (2002). (354 s.) 

WSOY.

Mistä minulle: ostin käytettynä.

Oma arvio: 3/5.

Päällys: Tuula Mäkiä.

Nuhruinen kansipaperi ja minun silmiini ruma kansi sopivat kirjan tarinaan sikäli, että siitä tulee nuhruinen ja ruma olo. Lundánin esikoinen kuvaa nuorten perheen perustamista, avioliiton karikkoja, itsenäistymistä, lasten kasvamista ja itsensä löytämistä sekä alkoholismia.

Kirja voitti Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon ilmestymisvuonnaan.


Lokakuussa blogatut

Peter Franzén: Samoilla silmillä (2013). 233 s.

Katja Jalkanen & Hanna Pudas: Rivien välissä (2013). 168 s.


Marraskuussa blogatut

Susanna Alakoski: Sikalat (2006). 282  s.

Roman Schatz: Berliini: oppaana Roman Schatz (2012). 255 s.

Ulla-Lena Lundberg: Jää (2012). 366 s.

Antti Tuuri: Bospor Express (2013). 202 s.

Siri Kolu: Pelko ihmisessä (2013). 283 s.

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Kolmas kirja (2009). 470 s.

Loka-marraskuussa luettuja sivuja kertyi 3015. Koko vuoden lukusaldo näyttäisi olevan 88 kirjaa, eli sadan rajapyykki häämöttää jo lähellä!

Joulukuussa luen vain oman hyllyn kirjoja, jotta pääsisin edes lähelle Kirjavuori-haasteen tavoitettani. Lähiviikkoina otan itseäni niskasta kiinni ja julkaisen molemmat 1Q84-tekstit, jotka ovat lojuneet luonnoksissa jo monta kuukautta. Ensi vuoden puolelle en kehtaa niitä roikottaa.

Huomenna (eli tuotapikaa tänään) selviää tämän vuoden Finlandia-voittaja. En ole lukenut tällä kertaa yhtäkään finalistia, joten en myöskään veikkaile voittajaa. Silti jännitän, kuka palkinnon mahtaa viedä...

Loppuviikon tallailen Berliinin katuja, ja blogihiljaisuutta on odotettavissa lähes viikon verran. Valokuvatuliaisia reissulta tulee blogiin sitten aikanaan! Bis bald!

Heinäkuussa luettua

Heinäkuussa sain ilokseni lomailla ja vietin kuukauden pääasiassa mökillä. Niinpä luettua tuli! Tosin kesälomakirjoista noin puolet jäi vielä lukematta, niin suureelliset suunnitelmani taas kerran olivat...

Kuukauden lukemisia ohjasivat kolmas lukumaratonini ja Murakami-mania, joka iski lomalaiseen salaman lailla. Viimeviikkoiselle Murakami-suitsutukselle on luvassa jatkoa vielä elokuun puolella, sillä 1Q84 on hyvässä vauhdissa, ja pakkohan se Sputnik-rakastettuni oli kirjastosta lainata!

Mutta tässä koontia viime aikoina luetuista:

Bloggaamattomat

John Irving: Minä olen monta (2012) (615 s.)

Alkuteos: In One Person. 

Suom. Kristiina Rikman. Tammi.

Mistä minulle: ostin uutena.

Päällys: Timo Mänttäri.

"Omistuskirjoitus"

Olen joskus takavuosina lukenut muutaman Irvingin, mutta en muista lukukokemusten olleen erityisen järisyttäviä. Minä olen monta yllättikin minut täysin. Ihailin lukiessani Irvingin tapaa kuvata ihmisten ajatuksia, kasvua, tunteita ja hapuilevuutta. Romaanin henkilökaarti on varsin vaikuttava; se on kirjava kuin sateenkaari: biseksuaali Billy, salaperäinen Kittredge, ensirakkaus Elaine ja tietenkin transsukupuolinen kirjastonhoitaja neiti Frost. Ja monet muut.

Päähenkilö Billy on biseksuaali, ja hänen ongelmansa on, että hän rakastuu aina vääriin ihmisiin. Se on surullista ja raastavaa, kuten myös biseksuaalien asema ylipäätään: heitä tuntuvat syrjivän sekä heterot että homot.

Olin kuuntelemassa Irvingiä Helsingin yliopistolla järjestetyllä vierailuluennolla huhtikuun lopulla. Ostin kirjan ennen luentoa omistuskirjoituksen toivossa, mutta käsileikkauksen vuoksi kirjailija ei signeerannut lainkaan. Kuvassa näkyy leima, joilla kustantamon edustaja leimasi halukkaiden teoksia. Tämä oli  kieltämättä pienoinen pettymys.

* * *

Paul Auster & J .M. Coetzee: Tässä ja nyt: kirjeitä ystävyydestä (2013). (296 s.)

Alkuteos: Here and now.

Suom. Erkki Jukarainen ja Seppo Loponen. Tammi.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Austerin ja Coetzeen keskinäiseen kirjeenvaihtoon perustuva kirjeromaani oli mielenkiintoinen sukellus kahden kuuluisan kirjailijan ystävyyteen. He käsittelevät kirjeissään monia erilaisia aiheita, kuten urheilua, politiikkaa ja tietysti kirjallisuutta.

Kirjoittavat kollegat suhtautuvat toisiinsa veljellisesti. He eivät selkeästikään ole aina samaa mieltä, mutta se ei estä keskustelua. He myös kommentoivat ja korjaavat toistensa virheitä hyvässä hengessä.

Tässä ja nyt oli kepeän kiinnostava lukukokemus: kirjeromaanin lukeminen oli mukavaa vaihtelua, niitä tulee harvemmin eteen. Viime talvena alkanut Auster-intoilu sai tästä kirjasta lisää virtaa!

* * *

Muriel Barbery: Siilin eleganssi (2006). (374 s.)

Alkuteos: L'élégance du hérisson.

Suom. Anna-Maija Viitanen. Gummerus.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Sanna-Riitta Meilahti

Siilin eleganssi päätyi kesälomalukemistooni postitiivisten blogisavujen perusteella. Muiden arvioista mieleeni oli jäänyt, että Barberyn teos olisi monikerroksinen, ihastuttava ja yksinkertaisesti hyvä. Niinpä jouduinkin pettymään. Kirja oli minusta alusta loppuun ihan ok, mutta mitään mullistavaa en siitä löytänyt. 

Keski-ikäinen rouva Michel eli Renée asuu ja työskentelee ranskalaisessa rikkaiden asuttamassa kerrostalossa, jonka asukkailta hän piilottelee todellista älykkyyttään ja kiinnostuksenkohteitaan. Hän pitää yllä stereotyypisen ovenvartijamuijan kulisseja, vaikka todellisuudessa hän harrastaa kirjallisuutta, taidetta ja klassista musiikkia. Taustalla on pelko siitä, että jos kurkottelee ylempään luokkaan, niin käy köpelösti.

Renée on kirjan toinen kertoja, ja toisena toimii talossa asuva 12-vuotias Paloma. Hän kärsii rikkaan perheensä ajatusmaailmasta ja on päättänyt tappaa itsensä aiheuttaakseen perheelle mahdollisimman paljon tuskaa. Renéetä ja Palomaa yhdistää sulkeutuneisuus ja korkea, toisilta piiloon jäänyt viisaus.

Minusta tarinan lähtöasetelma ja kirjan maailmankuva tuntuivat turhan mustavalkoisilta. Luokkaeroihin perustuvat stereotypiat ärsyttivät, samoin ylimielinen puhe älykkyydestä onnistui kimpaannuttamaan.

Siilin eleganssi nosti minulla piikit pystyyn. Pikainen kierros muissa blogeissa osoitti, että on muitakin bloggaajia, joihin tämä ei uponnut.

Blogatut

David Foster Wallace: Hauskaa, mutta ei koskaan enää (2012). 261 s.

Antti Tuuri: Taivaanraapijat (2005). 6 h 30 min

Peter Handke: Riisuttu epäonni (1972). 119 s.

Peter Handke: Vasenkätinen nainen (1976). 93 s.

Wolfgang Herrndorf: Ladaromaani (2010). 271 s.

Wladimir Kaminer: Ryssändisko (2000). 157 s.

Sabine Kuegler: Viidakkolapsi (2005). 330 s.

Peter Handke: Jukeboksista (1990). 120 s.

Haruki Murakami: Norwegian Wood (1987). 437 s.

Haruki Murakami: Suuri lammasseikkailu (1982). 351 s.

Haruki Murakami: Kafka rannalla (2002). 639 s.

Tämän postauksen kirjoissa oli sivuja ennätykselliset 4063 ja äänikirja-aikaa 6 tuntia 30 minuuttia. Otsikoinnista huolimatta luin esimerkiksi Irvingin jo huhtikuussa, mutta jotenkin se vain on jäänyt ilman mainintaa blogissa. Samoin Austerin ja Coetzeen kirjeromaani sekä Wallacen esseekokoelma luin jo kesäkuun puolella.

Kokosin tähän postaukseen kaikki luetut, mutta vielä bloggaamattomat kirjat. Päätin niin sanotusti putsata pöydän. Jatkuvasti postausvuoroaan odottavat kirjat käyvät stressaamaan, kun jotakin pitäisi kirjoittaa eikä keksi mitään. Nyt on tilanne nollattu ja pääsen aloittamaan syksyn muiden kirjojen parissa!

Paul Auster: Oraakkeliyö (2003)

Alkuteos: Oracle Night

Suomentaja: Erkki Jukarainen (2006).

Sivumäärä: 265.

Kustantaja: Tammi.

Oma arvio: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Laura Lyytinen

Oraakkeliyö on kiehtovan monitahoinen. Auster on kirjoittanut kirjan, jonka päähenkilö on kirjailija, joka kirjoittaa kirjaa, jonka päähenkilö on kirjaa työstävä kustannustoimittaja. Näitä eri tasoja avataan vuorotellen. Janna Kantola (HS 1.12.2006) kutsuukin teosta arviossaan maatuskanukeksi. Lukijaa ei päästetä aivan helpolla, sillä kirjaa ei ole jaettu lukuihin.

Kirjan päähenkilö, kirjailija Sidney Orr on toipumassa hengenvaarallisesta onnettomuudesta ja yrittää kuntoutuessaan aloitella taas kirjoittamista. Vaikka vaimo Grace käy töissä, niin kirjailijankin tuloja tarvittaisiin. Orr hakee ja saa inspiraatiota muistikirjasta, jonka hän löytää brooklynilaisesta paperikaupasta. Samalla kun hän alkaa jälleen saada luomisvimmastaan kiinni, alkaa myös hänen omassa elämässään tapahtua. Tästä tarina alkaa haarautua ja kietoutua varsin näppäräksi vyyhdeksi.

Jätän kerronnan eri tasot sen tarkemmin erittelemättä. Kaikessa korostuu sattuman mittaamaton rooli ihmisen elämässä. Elämä on täysin sattumanvaraista, yksi tapahtuma johtaa toiseen kuin ennaltamäärättynä tapahtumaketjuna. Kaiken maustavat salaisuudet: omiaan voi yrittää varjella ja toisten arvailla, toiset ovat raskaampia kuin toiset.

Oraakkeliyön monitahoisuus ei onneksi ole monimutkaista, omintakeista kylläkin. Monien tasojen lisäksi Auster käyttää hengästyttävän pitkiä alaviitteitä. Jopa kuusisivuiset alaviitteet eivät ole mitään sivuhuomautuksia, vaan omia pikkukertomuksia leipätekstin ohessa. Yleensä vieroksun alaviitteitä, mutta tässä ne sopivat kirjan tyyliin mainiosti. Auster tuntuu luottavan lukijoihinsa. He ymmärtävät kyllä, pitävät sitten tai eivät.

Tämä on toinen lukemani Auster, ja kirjailijan tyyli on tehnyt minuun vaikutuksen. Oraakkeliyö ja Auster muutenkin on herättänyt ihastusta myös muun muassa Lukutuulia-blogissa ja Kuuttaren blogissa.

Paul Auster: Talvipäiväkirja (2012)

Alkuteos: Winter Journal.

Suomentaja: Erkki Jukarainen (2012).

Sivumäärä: 225.

Kustantaja: Tammi.

Oma arvio: 4½/5.
Mistä minulle: kirjastosta lainattu.

Kansi: Timo Mänttäri
Kuva: tammi.fi

Mielikuvat ovat jälleen kerran vieneet minua harhaan ja olen pidättäytynyt lukemasta Austeria aiemmin. Miten tyhmää! Talvipäiväkirjan lukeminen nosti Austerin silmissäni heti yhdeksi kiinnostavimmista mieskirjailijoista  – olenkin jo kirjailijan seuraavan teoksen kimpussa.

Talvipäiväkirjassa Auster käy lävitse elämäänsä. Paul Auster on vuonna 1947 syntynyt yhdysvaltalainen kirjailija, joka on naimisissa kirjailija Siri Hustvedtin kanssa. Hän on kirjoittanut reilut parikymmentä kirjaa, joista on suomennettu kuusitoista. Kirja on hyvin henkilökohtainen ja paikoin intiimikin, ja silti Auster osaa vetää muistonsa koskettamaan ihmisiä ylipäätään. Avoimuus on rehellistä, ei mitenkään repostelevaa. Kirjan myötä Auster hahmottuu mukavan leppoisaksi kirjailijaksi, jonka elämänvoima kumpuaa pohjattomasta rakkaudesta vaimoonsa ja kirjoittamisesta, joka on hänelle kehon musiikkia.

Tehdäksesi sitä mitä teet sinun tarvitsee kävellä. Ainoastaan käveleminen tuo sanat luoksesi, sallii sinun kuulla sanojen rytmin silloin kun kirjoitat niitä päässäsi. Toinen jalka eteen ja sitten toinen, sydämesi kaksijakoinen rummunlyönti. Kaksi silmää, kaksi korvaa, kaksi käsivartta, kaksi säärtä, kaksi jalkaterää. Tämä, ja sitten tuo. Tuo, ja sitten tämä.

Auster muistelee muun muassa kohtaamiaan ihmisiä, matkoja, työtehtäviä ja esimerkiksi listaa kaikki elämänsä kodit eli asunnot, joissa hän on asunut. Kovin puuduttavaa, voisi ajatella, mutta se on oikeastaan kirjan kiehtovimpia jaksoja. Mitä kaikkea asumismuoto paljastaakaan ihmisestä! Asunnon valinta kertoo vaikkapa, mitä milloinkin haluaa priorisoida: työtä, opiskelua, perhe-elämää. Sattuman kautta voi löytyä helmi, mutta loukossa asumiseenkin voi jälkeenpäin liittää hyviä muistoja.

Erityisesti jo mainitsemani avoimuus teki minuun vaikutuksen. Kirjailija kertoo elämästään rehellisen tuntuisesti, eikä ainakaan piilottele virheitään. Tietenkään en voi tietää, mitä hän jättää kertomatta. Mutta siis minkäänlaista ylimielisyyttä en enää voi Austeriin yhdistää, en sitten millään.

Kirjan keskusteleva tuntu ja kaverillisuus syntyvät pitkälti siitä, että kirjoittaja puhuttelee itseään läpi kirjan. Auster kertoo arkisista sattumista, kommelluksista, ilon ja surun hetkistä. Noin nelivuotiaana sattui seuraavaa:

Muutamia kuukausia myöhemmin sinulta kysyttiin, haluaisitko kokeilla lastentarhassa käymistä. Vastasit että kyllä, vaikket ollut varma mitä lastentarha tarkoitti, sillä päiväkodit olivat vuonna 1951 paljon harvinaisempia kuin nyt, mutta sait tarhasta tarpeeksesi yhden päivän jälkeen. Muistat että jouduit jonottamaan muiden lasten kanssa ja teeskentelemään, että olitte ruokakaupassa, ja kun vihdoin, tuntikausilta tuntuneen ajan jälkeen, tuli sinun vuorosi, ojensit tukun leikkirahaa jollekulle leikkikassakoneen takana seisovalle, joka antoi sinulle kassillisen leikkiruokaa. Sanoit äidillesi, että lastentarha on älytöntä ajan haaskausta, eikä hän yrittänyt puhua sinua ympäri.

Muistot ovat hioutuneet anekdooteiksi. Kirjailija on kertomansa mukaan myös hyödyntänyt elämänsä vaiheita kaunokirjallisissa teoksissaan ja käsitellyt elämänsä käännekohtia kirjoittamalla niiden pohjalta fiktiota. Koska en ole lukenut Austeria aiemmin, en tietenkään voinut havaita näitä yhtymäkohtia.

Hyvä puoli siinä, että olen kartellut Austeria tähän asti, on se, että nyt minulla on lukematta monia (oletettavasti) hyviä kirjoja! Ainakin Oraakkeliyön alku lupaa hyvää… Samaa ajattelen Austerin vaimosta, Siri Hustvedtistä: hänenkin kirjoihinsa tutustumisen jatkaminen kutkuttaa mukavasti.

Omaelämäkerrallisuudesta huolimatta laitan Talvipäiväkirjan tunnisteeksi ulkomainen kauno, koska sellaisena sen kirjastosta lainasin (luokka 84.2). Se sopisi kyllä mielestäni paremmin elämäkertojen luokkaan, enkä tarkemmin ajatellen ymmärrä lainkaan kirjan luokittelua kaunoksi.