Manuel Rivas: Timpurinkynä (1998)

Alkuteos: O lapis do carpinteiro.

Suomentaja: Anu Partanen (2001).

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 207.

Oma arvio: 4½/5.

Mistä minulle: ostin käytettynä.

Kansi: Tuija Kuusela.

Galicialaisen Manuel Rivasin Timpurinkynä on Keltaisen kirjaston helmi, jonka löysin etsiessäni kirjallisuutta Espanjasta ja etenkin Espanjan sisällissodasta. Pieni lukupiirimme nosti Timpurinkynän syksyn aikana lukemistamme Espanja-kirjoista ykköseksi. (Muut olivat Carlos Ruiz Zafónin Tuulen varjo, María Dueñasin Ommelten välinen aika ja Antonio Muñoz Molinan Kuun tuuli.)

Sota, falangistit ja fragmentaarisuus– siinä teoksen tulkinnan kolme avainkäsitettä. Tapahtumat sijoittuvat Espanjan sisällissodan alkuvaiheisiin eli vuoteen 1936. Sodan osapuolten hahmottaminen ja politiikan tuntemus eivät ainakaan ole haitaksi lukijalle. Pähkinänkuoressa sisällissodassa vastakkain olivat tasavaltalaiset ja kansallismieliset, joihin falangistit kuuluivat. Sota päättyi jälkimmäisten voittoon, ja alkoi Francon diktatuuri eli ns. Francon aika. Sota-aika ja sodan tapahtumat luovat raamit tarinalle, jota lukija saa rakentaa palasista. Luvuissa on eri kertojia, mikä hämmentää aina välillä.

Lukiessani kirjaa sain aina ajoittain kiinni tarinan jujusta, mutta hetken päästä putosin taas. Huomasin pian, että taukoja ei ole varaa pitää, jotta voisin hahmottaa kokonaisuuden. Luinkin kirjan yhtä soittoa joitakin viikkoja ennen lukupiiriä ja vaikutuin. Lukupiiriä lähempänä valmistellessani huomasin, etten muistanut kirjasta juuri mitään. Ei auttanut kuin lukea se uudelleen ja tehdä muistiinpanoja. Vaikutuin uudelleen.

Sivumäärältään pienen kirjan aiheet ovat isoja. Sisällisota aiheuttaa paljon tuskaa: ihmisiä kuolee, joutuu erilleen toisistaan ja vangitaan. Sota tuo mukanaan myös nälkää ja sairauksia sekä vainoja. Raskaista aiheista huolimatta Rivas kirjoittaa tekstiä, joka hengittää. Dialogi lomittuu muuhun tekstiin, samoin runolliset elementit.

Timpurinkynä osoitti pienuuteni lukijana. Monet kertojanäänet sekoittuvat helposti, eikä vähäeleinen kerronta paljoa selittele. Kirja myös todisti sen, että pieni voi olla kaunista: hiottu ilmaisu voi muodotaa kaunista tekstiä, vaikka aiheet ovatkin rumia. Siksi suosittelen kirjaa lämpimästi! Lukekaa, eksykää, antautukaa.

Manuel Rivas on yksi espanjalaisen nykykirjallisuuden keskeisistä nimistä. Hän on kirjoittanut runoja, romaaneja ja esseitä. Timpurinkynä on alun perin kirjoitettu galiciaksi, ja suomentaja Anu Partanen on kääntänyt teoksen espanjannoksesta alkuteokseen verraten.

Olen työn puolesta  mukana kahdessa lukupiirissä. Masalan kirjaston lukupiirillä on aina jokin teema; nyt luimme yllä mainitut espanjalaisten kirjailijoiden teokset. Keskitymme ensi keväänä venäläiseen kirjallisuuteen, joka varmasti tulee näkymään myös täällä Kirjakimarassa.

María Dueñas: Ommelten välinen aika (2009)

Alkuteos: El tiempo entre costuras.

Suomentaja: Sari Selander (2013).

Kustantaja: WSOY.

Sivumärä: 624.

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Mika Tuominen

Ommelten välinen aika on tuhti kuvaus Espanjan sisällissodasta erään ompelijan näkökulmasta. Sivumäärän lisäksi myös aihevalikoima on runsas: tarinaan mahtuu muotia, glamouria, vakoilua, poliitiikkaa, jännitystä ja ihmissuhteita.

Päähenkilö ja kertoja Sira syntyi 1911 ja vietti lapsuutensa Madridissa. Sira elää ompelija-äidin kanssa, isällä on perhe toisaalla. 12-vuotiaana Sira jää pois koulusta opetellakseen ompelijan ammatin. 1930-luvulla aikuinen Sira on menossa naimisiin, mutta jättääkin sulhasensa konekirjoituskauppiaan vuoksi. Nuoripari pakenee Madridin kiristynyttä poliittista tilannetta Tangeriin alkuvuodesta 1936.

Elämä vie ja kolhii, ja nuori ompelija päätyy lopulta Tetuánin kaupunkiin, missä hän saa ystäviä ja perustaa oman ompelimon. Sodan myötä koko elämä politisoituu: Sirakin päätyy vakoojaksi. Seuraa monia yllättäviä vaiheita, joita ei parane tässä enempää avata.

Maailman ja muodin muutokset heijastuvat Siran työhön:

Muoti oli muuttunut täysin niistä ajoista, kun olin aloittanut kankaiden ja kaavojen parissa. Aloittaessani Doña Manuelan salongissa kaksikymmentäluvun puolivälissä vallalla olivat olleet suorat linjat, vyötärön kuului olla alhaalla ja helmat lyhyitä päiväkäytössä, iltapukumuodissa puolestaan suosittiin selkeitä linjoja ja äärimmäisen yksinkertaisia tunikamaisia malleja. Kolmekymmentäluku toi mukanaan miltei maata laahaavat helmat, tiukat vyötärölinjat, vinoleikkaukset, korostetut hartiat ja aistilliset vartalolinjat.

Ompelumaailmaa on kuvattu paikoin seikkaperäisesti ja kiehtovasti. Kirja onkin mielenkiintoista luettavaa muodista ja ompelusta kiinnostuneille.

Luin kirjasta joitakin arvioita, joissa kritisoitiin vakoilujuonteen uskottavuutta, mutta minuun ne upposivat ongelmitta. Sen sijaan moitittavaa löydän Siran henkilöhahmosta. Vaikka elin hänen elämäänsä yli 600 sivun verran, hän jäi kovin etäiseksi. En päässyt Siran pään sisään, mikä olisi mielestäni ollut välttämätöntä.

Kirjan sivut ovat tavallista isommat, joten tähän sivumäärään mahtuu paljon tekstiä. Tekstimassa ei kuitenkaan ahdista, sillä Dueñas rytmittää tarinaa mielestäni taidokkaasti. Välillä kuvaillaan tarkkaan esimerkiksi omepelijan työtä tai poliittisia koukeroita, sitten tunnelma tiivistyy taas jännäriksi. Dueñas luo myös sota-aikana vallitsevan tunnelman aidonoloiseksi: koko ajan on läsnä pelko ja huoli lähimmäisistä ja epäilys siitä, kuka onkaan vihollinen.

Ommelten välinen aika on espanjalaisen Dueñasin esikoisteos, jota on myyty yli miljoona kappaletta. Kirja on voittanut useita espanjalaisia kirjallisuuspalkintoja, ja siitä on tehty tv-sarja. Dueñas on syntynyt vuonna 1964 ja tehnyt uraa englannin kielen ja kirjallisuuden professorina Murcían yliopistossa. Esikoisteos perustuu löyhästi kirjailijan perheen tarinaan: hänen äitinsä syntyi vuonna 1940 Marokon Espanjan protektoraatissa, joten tarinat siitä ajasta ja paikasta tulivat tutuiksi lapsena.

Luimme Ommelten välisen ajan kirjaston lukupiirissä, jossa syksyn teemana on espanjalainen kirjallisuus. Lukupiiriläisiä kiinnosti erityisesti sisällissota, joten pyrin valitsemaan luettavaa monipuolisesti toiveen huomioonottaen. Espanja-listasta uhkasi tulla varsin miehinen: minun oli vaikea löytää espanjalaisten naiskirjailijoiden suomennettuja teoksia. Niitä on varsin vähän, varsinkin jos asettaa kriteeriksi espanjalaisuuden, eli pelkkä kieli ei riitä.

Valitsin Dueñasin, kun vaihtoehtoina olivat Almudena Grandesin seksuaaliproosaa edustava Lulú, Laura Gallego Garcían nuortenfantasiakirjat, Alicia Giménez Bartlettin jännärit, Christina López Barrion romanttinen Mahdottomien rakkauksien talo ja Nerea Riescon viihteelliset historiaromaanit. Myös Ommelten välisen ajan joku oli hyllyttänyt kirjaston viihdehyllyyn – kansi ja nimi kyllä houkuttelevat niin tekemään. Aluksi kritisoin romaanin luokittelemista viihdekirjaksi, mutta jonkinlaista kepeää historiallista romaania tämä kyllä edustaa.

Olen varsin tyytyväinen, että valitsin juuri tämän kirjan lukupiirimme luettavaksi, sillä se oli työläydestään huolimatta mielenkiintoinen, opettavainen ja antoisa.