Yhteisöasumista ilmaston vuoksi – Jenni Räinä: Suo muistaa

Kansi: Jenni Noponen.

 

Nämä suot olivat aidointa, mitä täällä oli. Suo hänen edessään oli niellyt sekunteja, viikkoja, vuosia, tuhansia vuosia. Siihen verrattuna ihminen oli mitätön.

Juho haluaa tehdä osansa ilmastonmuutoksen torjunnassa ja perustaa ekoyhteisön pohjoiseen soiden keskelle. Tarkoituksena on elää omavaraisesti ja ennallistaa ojitettuja soita. Yksin työ on mahdotonta, mutta kunhan tilalle saadaan kerättyä joukko asialle omistautuneita henkilöitä, tavoitteet alkavat tuntua saavutettavilta.

Keskeinen teema kirjassa on ihmisen ja luonnon suhde. Ihmisellä on tarve suitsia luontoa sekä luontokappaleita, mikä tulee hyvin esiin paitsi soiden ojituksissa, myös yhteisön hevosen kohtalossa ja läheisen suurpetokeskuksen kuvauksissa.

Etälukupiirimme tarttui Räinän ensimmäiseen romaaniin ja pääsi lukumatkalle suomaastoon, yhteisöelämään ja tyhjenevälle maaseudulle. Lukupiireissä parasta on lukukokemuksen syveneminen monella tapaa. Tällä kertaa eräs lukupiiristämme kertoi omakohtaisia kokemuksia suo-ojien täyttämisestä ja keskusteluun saatiin aivan uusi taso.

Minulle kirjan mehukkainta antia olivat kuvaukset yhteisöasumisesta, siihen kun mahtuu iloja ja ongelmia. Räinä kuvaa hyvin henkilökemioita ja monenlaisten mieltymysten vaikutusta tunnelmaan.

Pieni rasittava piirre tekstissä oli toisto. Kovin usein henkilöt ”paaluttavat” ajatuksiaan ja monet kulkuväylät ovat ”sorastettuja”.

Suo muistaa jättää miettimään, miten pelkkä hyvä tahto ja oikeutettu päämäärä eivät riitä. Täytyy olla myös osaamista, taitoja ja rehellisyyttä.

Ehkä suo ei tarvinnut ihmistä. Ehkä se palaisi, kun sen olisi aika palata. Ehkä ajalle vain piti antaa mahdollisuus.


Helmet 2024: 33. Kirjassa muutetaan maalle.

Jenni Räinä: Suo muistaa. Gummerus 2022. 261 s. Sain lahjaksi.

Metsää henkäilevä sukutarina – Anni Kytömäki: Kultarinta

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti.

Etälukupiirimme kokoontui heinäkuussa keskustelemaan Anni Kytömäen esikoisteoksesta Kultarinta. 💛 Olen aiemmin lukenut Kytömäen kaksi muuta romaania Kivitasku ja Margarita, joten oli korkea aika tutustua myös kymmenen vuotta sitten ilmestyneeseen esikoiseen.

Kultarintaa voisi luonnehtia sukuromaaniksi tai luontoromaaniksi, ja useampi rakkaustarinakin sen sivuilta löytyy. Aikajänne ulottuu 1900-luvun alkuvuosista 1930-luvulle. Fennomania, itsenäistyminen ja sisällissodan kuohut kietoutuivat luontevasti romaanihenkilöiden elämänvaiheisiin.

Romaani jakautuu kahteen osaan, Erikin ja Mallan tarinoihin. Erik kasvaa varakkaassa perheessä 1900-luvun alussa ja kiinnostuu metsistä isänsä jalanjäljissä, tosin eri näkökulmasta. Isän mielenkiinto kohdistuu metsän hyödyntämiseen tukkipuina, Erik viehättyy sammaleista ja linnuista ja päätyy museoon luetteloijaksi. Erikin tytär Malla perii isältään rakkauden lähiluontoon ja metsissä liikkumiseen.

Lukupiirimme vaikuttui luontokuvauksista, niiden tarkkuudesta ja värikkyydestä. Miten paljon luonto- ja historiafaktaa kirjan sivuille onkaan ujutettu! Myös äitiyden ja tyttöyden kuvaukset puhuttivat piirissämme.

Nykyään kun tiedonkulku on sekunninnopeaa, tuntuu uskomattomalta kuvitella tilanne, jossa Erik on viettänyt talven Lapissa metsänvartijana, ja sinä aikana on alkanut sisällissota. Mitä on palata kotimaisemiin, jota halkovat jakolinjat, huh.

Ja mikä parasta: upottava ja taidokas kirja ei todellakaan loppunut kesken, vaan luettavaa riitti. Monesti toivon pitkiltä romaaneilta tiivistystä, mutta en Kultarinnalta.

Lukukokemuksen kruunaavat loppupuolella sidotut langanpäät. Sattumukset, löydöt ja kohtaamiset palkitsevat 600-sivuisen romaanin lukijan.

Onneksi pian on saatavilla jälleen lisää luettavaa kirjailijalta, sillä Gummeruksen uutuuslistalla komeilee Kytömäen Mirabilis.


Anni Kytömäki: Kultarinta. Gummerus 2014. 644 s. Ostin käytettynä.

Tunteella ruoasta ja syömisestä – Karolina Ramqvist: Leipää ja maitoa

Kansi: Sara R. Acedo.

Karolina Ramqvistin Karhunainen oli kirjallinen iloni joulunaikaan, ja nyt kevään tehdessä tuloaan nautiskelin reilut parisataa sivua Leipää ja maitoa. Se on helppolukuinen, rehelliseltä maistuva kuvaus niin arkisesta ja samalla monelle niin vaikeasta aiheesta, ruoasta ja syömisestä.

Kirja on kirjastossa luokiteltu romaaniksi, mutta kustantajan luettelossa kirjailijan omaan elämään pohjautuva teos löytyy tietokirjoista. Muistelmaksi tämän lukiessani koko ajan mielsin. 

Minäkertoja on kirjailijanainen, joka ruotii omaa ruokasuhdettaan aina lapsuudesta nuoruuteen ja edelleen yksinhuoltajaksi ja sitten monilapsisen perheen äidiksi. Kertojalla on läpi elämänsä ollut ambivalentti suhde ruokaan ja syömiseen. Ja mitä kaikkea ruoka onkaan? Se on paitsi ravitsemusta, se on huolenpitoa, se on sosiaalisten suhteiden hoitoa, estetiikkaa, nautinto, opettelua. Ruoka voi olla rakkaudenosoitus, ja romaani alkaakin virkkeellä "Ruoka on rakkautta."

Ruoan rinnalla toinen vahva teema on äiti-lapsisuhde. Ensin kertoja on ollut suhteessa lapsiosapuoli, sittemmin äiti. Yksinhuoltajan ainokaisena kertoja oli lapsena paljon yksin, ja noihin yksinolon hetkiin littyi usein syöminen. Hän sulatti mummon pakastimeen varaamaa pullaa tai valmisti hyvin nuorena toimeliaasti itse aterioita. Lettupino lohdutti, kun äiti oli poissa.

Lapsuudessa pitkät kesät isovanhempien hoteissa jättivät monia ruokamuistoja, joista keskeisin liittyy riisivanukkaaseen. Mutta miten käy, kun kertoja valmistaa perinneherkkua lapselleen? Maistuuko se omassakaan suussa enää samalta kuin mummon valmistama?

Ramqvist kirjoittaa elävästi lapsen näkökulmasta, kehollisista tuntemuksista. Nälkään ja syömiseen kiertyy vaikeita tunteita ja kokemuksia. Mikä on tarpeeksi, milloin on syönyt liikaa? Lukija ei ylläty, että kertojan ruokamuistoista ja tunteiden vuoristoradasta seuraa syömishäiriökäyttäytymistä. 

Kertojan kokemuksissa on paljon samastuttavaa. Hankalia ja tunteikkaita ruokamuistoja on varmasti lähes jokaisella, ainakin omaan mieleeni alkoi piirtyä muistoja lapsuudesta ja myöhemmistä vaiheista. 

Merkitsin muistiin virkkeen, joka on kuin oman päättyvän talveni kuvaus:

Ryhdyin usein leipomaan, kun en saanut mitään aikaiseksi tai kun sisimpäni valtasi tyhjyys, jonka halusin saada täytettyä.

Kun elämässä myllertää, taikinan kohoamisessa ja käsillä muovaamisessa on jotakin tuttua ja turvallista. Työnhaun tulos on täynnä tyhjää, mutta taikinaterapian seurauksena pakastin on täynnä pullaa. 

Helmet 2024: 44. Tietokirja, jonka on kirjoittanut nainen.

Karolina Ramqvist: Leipää ja maitoa. Alkuteos: Bröd och mjölk. (2022). Suom. Laura Kulmala. Gummeurs 2024. 267 s. 

Loppuvuoden lukunautintoja – Karoliina Timonen: Laina & Karolina Ramqvist: Karhunainen

Lainan kannen suunnittelu: Ville Laihonen.
Karhunaisen kansi: Jenni Noponen.

Kirjailijan etunimien lisäksi Karoliina Timosen Lainalla ja Karolina Ramqvistin Karhunaisella on muutakin yhteistä.

📖 Ovat parhaimmillaan keskeytyksettä luettuina. Aloitin molemmat kertaalleen väärään aikaan. Ramqvist-yrityksestä on useampi vuosi, Timosen lainasin ensimmäisen kerran kirjastosta syksyllä heti ilmestymisen jälkeen. Nyt joulun tienoilla tunnelma oli näille sopivan kiireetön.

📖 Leikittelevät historiallisilla faktoilla ja fiktiolla. Timonen rakentaa biofiktiota Lainasta, kirjailija Kalle Päätalon ensimmäisestä vaimosta. Ramqvist kiinnostuu 1500-luvulla eläneestä Marqueritesta, joka hylätään autiolle saarelle vain muutaman ihmisen kanssa, asuu luolassa ja synnyttää siellä lapsen.

📖 Sisältävät omaperäisiä kerronnallisia ratkaisuja. Lainassa tulevaisuuden tunteva ja vihjaileva kertoja heittää lukijalle täkyjä. Toinen tehokeino on runsas toisto. Karhunaisessa kirjailija Ramqvistin oma elämä kietoutuu Marqueriten vaiheisiin. Kirjailijan pakonomainen tutkimustyö luo romaaniin imua, kirjoittamisen kommentointi tuo mukaan metatason. Toisto ja metataso vieraannuttavat, mutta sopivat aiheisiinsa niin, että ovat sittenkin rohkeita ja toimivia ratkaisuja.

📖 Kertovat naisen selviytymisestä. Laina selviää omalla tavallaan nuoruuden tragediastaan, Kallen pettämisistä ja erosta, Marquerite mahdottomista oloista saarelta.

Minkä duon kanssa sainkaan päättää tämän lukuvuoden! Huomenna vielä summailen koko vuotta tilastojen valossa, sillä luvuissa kajastelee mielenkiintoinen yllätys, vaikka ne eivät lukemisessa pääasia olekaan.

 

Karoliina Timonen: Laina. WSOY 2023. 416 s. Lainasin kirjastosta. 

Karolina Ramqvist: Karhunainen. Alkuteos: Björnkvinnan. Suom. Laura Kulmala. Gummerus 2020. 363 s. Lainasin kirjastosta. 

Helmet 2023: 37. Kirja kertoo elämäntavasta, jota ei enää ole.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 9 – Jukka Viikilä: Runoja I–II

Yhdeksännessä luukussa hohtaa kaksinkertaisen Finlandia-voittajan Jukka Viikilän runoteos Runoja I-II, joka sisältää kaksi runokokoelmaa ajalta ennen voitokkaita romaaneja.

Yhteisniteen tekstit ovat enimmäkseen proosarunoa, lyhyttä ja yllättävän pitkää. Runoissa on havaintoja ihmisen pienuudesta ja elämän lainalaisuuksista, tunteet ja tunnelmat vaihtelevat. On hämmentäviä julkkisrunoja, ahdistavaa eläimiin kohdistuvaa julmuutta, arkisten hetkien kauneutta. Arvoituksia ja aforismeja. Nyrjähtäviä ajatuksia.

Runon valinta oli helppoa:

Alustava suunnitelma joulukalenteriksi. Kuvallista maailmaa Düreriltä, Boschilta, Brueghelilta.

Ensimmäiset joulukalenterit saapuivat Saksasta 1930-luvulta Ruotsiin ja Suomeen partiojärjestön levittäminä. Aiheiltaan maalliset kalenterit saivat pian uskonnollisia seuraajia. Partiokalentereita alettiin polttaa julkisesti Turun maitolakon alkaessa 1966. Turun tuomiokirkon kryptaan sai tuoda kerettiläisiä kalentereita, joita suntio poltti lämmitysuunissa aina jumalanpalveluksen jälkeen. Partiokalenterin hallussapitoa pidettiin keväällä 1967 yhtä vakavana rikoksena kuin lehmän salalypsyä tai raskaaksi hankkiutumista muussa kuin suvunjatkamistarkoituksessa.
     Marraskuussa 1967 suntion suklaavarastot löydettiin hiirien avulla. Myrkytyksen saaneiden hiirien mutkikkaita reittejä seurattiin tuomiokirkon kryptaan. Suntion sukuelimiä pidettiin pakkohauteissa vuoden 1967 jouluaattoon asti Jeesuskennostoa ylläpitävien leskien toimesta.
     Lokakuussa 1971 toisen maailmanpalon ennusmerkkejä alettiin nähdä Turun taivaalla. Taivaanvuohi teki kolme levotonta taivaankannen mittaista juoksua. Tuliperäistä ulostetta tippui Aurajoen pengermälle, josta uloste saatiin partiolaisten avulla vieritettyä jokeen.

Renessanssimaalareiden inspiroima absurdi tarinaruno on kuin sekasortoinen ja yliampuva maalaus. Runossakaan eivät päde reaalimaailman lait, vuosisadat ovat yhtä, fakta ja fiktio sekoittuvat. 

Runon ilkikurisuus muistuttaa, ettei runoa tai sen määritelmää tarvitse ottaa niin vakavasti.

Gummerus 2017. 210 s.

Lainasin kirjastosta. 

Kansi: Jenni Nopponen.

Yhteentörmäyksiä idyllissä – Marie Aubert: Mikään ei voisi olla paremmin

Kannen kuvitus: Malte Müller.
Kannen suunnittelu: Exil Design.

Gummerus 2022. 144 s.
Alkuteos: Voksne mennesker (2019).
Suom. Aino Ahonen.
Oma arvioni: 3½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Marie Aubertin romaanin päähenkilö Ida on norjalainen arkkitehti ja nelikymppinen sinkku, joka kokee kuplivaa onnea, kun on käynyt ruotsalaisella klinikalla: hän aikoo pakastaa munasolujaan. Hänestä voisi sittenkin tulla äiti!

Kaikki oli mahdollista, kohta olisi kesäloma, Göteborgissa oli lämmintä ja aurinkoista, ja olin varannut lounasravintolasta pöydän, aioin syödä hyvin ja juoda kallista valkoviiniä, skoolata sille, että käyttäisin säästöjäni munasolujen tallettamiseen, munasolutilin avaamiseen. 

 

Maailmaa syleilevä tunne on kuitenkin herkästi haihtuva. Idalle se on muisto vain, kun hän pääsee perheen mökille, jossa pikkusisko Marthe puolisonsa Kristofferin kanssa jo on. Ida ei saa kerrottua suurta uutistaan, koska Marthe ehtii ensin: hän on raskaana. 

Pettymys on karvas, tässäkin asiassa pikkusisko ohittaisi Idan. Marthe on jo sitä paitsi äitipuoli, koska Kristofferilla on tyttö edellisestä liitosta. Oma lapsi tulee viemään Marthen saavuttamattomalle etumatkalle. 

Mökillä on tarkoitus viettää äidin 60-vuotisjuhlia, ja juhlan sankari saapuu paikalle uuden miehensä kanssa. Yhdessäolo tuo mieleen muistoja menneistä kesistä ja nostaa pintaan perheen sisäiset hankaukset. Lapsuuden roolit heijastuvat nykypäivään.

Pienoisromaanin mittaan mahtuu yhden perheen menneisyys ja nykyhetki. Aubert rakentaa taitavasti epämiellyttäviä kohtauksia, kuvaus on nasevaa ja tarkkanäköistä. Aubert avaa sisarusten välistä suhdetta, sen kaunoja ja lämpimiä puolia. Ida elää muiden ja omien odotustensa ristipaineessa, kun hän pohtii perheenlisäystä ja onnellisuutta.

Kirjan nimi ei jättänyt minua rauhaan kirjaa lukiessani ja koen sen hankalaksi ja tylsäksi. Se onnistuu jopa ärsyttämään, vaikka samalla se antaa kipinää tulkita sisältöä. Kirjan miljöö eli kesämökkihän on monille idylli, jossa arjen huolet eivät paina ja saattaa kokea, ettei mikään voisi olla paremmin. Lomaan ladataan paljon odotuksia, ja mökkipäiväkirjaan raportoidaan syödyt katkaravut ja kakut, riitoja ei. Niin myös Aubertin kirjassa. Ilman mainintaa jäävät myös epämukavien salaisuuksien paljastumiset ja muut yhteentörmäykset. Kirjan loppua ei parane paljastaa kuin sen verran, että se tarjoaa kirjan nimelle jälleen uuden tulkinnan. 

Kirjan suomenkielinen nimi vei minulta paljon huomiota ja mietin, että suora käännös Aikuisia ihmisiä olisi ollut napakampi ja muistettavampi. Goodreadsin mukaan muissa käännöksissä on noudatettu alkukielen ajatusta, suomennos tekee poikkeuksen. Ehkä suoraa käännöstä ei haluttu valita, koska pari vuotta sitten ilmestyi suomenruotsalaisen Jan Forsströmin samanniminen romaani.

Helmet 2022: 10. Kirjan nimi on mielestäsi tylsä.

* * *

Norjalainen Marie Aubert on yksi toukokuisen Helsinki Litin kirjailijavieraista. Tapahtuma järjestetään tänä vuonna 13.–14.5. Bio Rexissä, ja Aubert keskustelee lauantaina Sisko Savonlahden kanssa. 

Nuoren evakon tarina – Merja Mäki: Ennen lintuja

Kansi: Jenni Noponen.

Gummerus 2022. 416 s.

Oma arvioni: 4½/5.

Mistä minulle: BookBeat & lainasin kirjastosta.

Tänään kotipihan viereisellä pellolla käyskenteli kaksi kurkea. Piha on kuin luistinrata ja ennusteet povaavat lumimyrskyä, mutta kurkien paluu on jo vahva lupaus keväästä, samoin ensi viikonlopun kellojen siirtäminen kesäaikaan. Lintujen näkeminen oli kuin olisi tavannut vanhoja tuttuja; niiden puuhia tuli seurattua paljon viime kesäkaudella. Kurkien profiilissa on jotakin kiehtovaa ja ylvästä, mutta myös vähän epäsuhtaista. Keho on painava pallo, josta lähtee hontelot jalat. Ääntely on kaikkea muuta kuin honteloa, sillä raakunta kuuluu paksujen betoniseinienkin läpi. 

Kurjet veivät ajatukseni tähän alkuvuodesta lukemaani Merja Mäen kirjaan. Kirjassa evakkojen haaveena on palata kotiin ennen lintuja, mutta toisin käy. Minulla bloggaus venyi lintujen muuton yli, vaikka aikaa olisi kyllä ollut. 

Luin Ennen lintuja heti sen ilmestymisen jälkeen tammikuussa e-kirjana. Tästä on vain pari kuukautta, mutta tuntuu kuin koko maailma olisi kiepsahtanut toiseen asentoon sen jälkeen. Ensin menetimme Elli-koiran äkillisesti 11 vuoden iässä. Olihan sitä yrittänyt valmistautua vanhan koiran kuolemaan etukäteen, mutta silti isku oli kova. Sitten sota tuli Eurooppaan. 

Kirjat ovat olleet minulle alkuvuodesta lähinnä pakopaikka surusta ja maailman uutisista. Kirjoittaminen on jäänyt vähemmälle, koska keskittymiskyky on ollut heikko, tuntuu etten saa purettua ajatuskulkuja näkyviin. Päätin nyt kuitenkin yrittää, ennen kuin lukukokemukset täysin haalistuvat. Lainasin Mäen kirjan kirjastosta uusintalukua varten: tätä kirjaa en halunnut jättää bloggaamatta. Tarvittiin vielä kurjet antamaan viimeinen sysäys kirjoittamiselle.

Ennen lintuja kertoo Allista, parikymppisestä nuoresta naisesta, joka on kotoisin Laavuksen saaresta keskeltä Laatokkaa. Alli haaveilee kalastajan ammatista, mutta sitä ei pidetä naiselle sopivana. Niinpä äiti on lähettänyt Allin parantajan oppiin Sortavalan kaupunkiin. 

Allin opettaja, vanha parantaja eli buabo ei aina ole kohdellut Allia hyvin, mikä helpottaa lähtemistä, kun kaupunkia aletaan pommittaa talvella 1940. Alli hiihtää henkensä kaupalla Laatokan jääkannen yli kotisaareen, jossa asuu muutama perhe. 

Kun Sortavala saarineen kuuluu rauhanehdoissa luovutettaviin alueisiin, on edessä tuskainen lähtö. Alkaa evakkomatka kohti Seinäjokea, missä asuu isän sukua. Alli taivaltaa poikki Suomen raskaana olevan veljen vaimon ja rakkaiden eläinten kanssa. Milloin haisevat jalkarätit, milloin virtsa, milloin kuolema. On rekikyytiä, poikiva lehmä, ahtaita junavaunuja, kylmänläikkiä poskilla. 

Pohjanmaalla Alli joutuu silmätysten evakkoihin kohdistuvien ennakkoluulojen kanssa. Työ sotasairaalassa näyttää sodan seuraukset. Sota tarkoittaa orpolapsia ja rintamalta puolikkaina palaavia miehiä. Poikkeuksellinen tilanne pakottaa nuoren vaikeisiin päätöksiin, muuttamaan elämän suuntaa hetkessä. 

Minäkertoja-Allin toiveet ja tunteet tulevat lukiessa liki: minkälaista on, kun äiti koko ajan painaa alas,  epäilee valehtelijaksi eli kielastelijaksi ja haukkuu haaveilijaksi. Miltä tuntuu, kun yrittää vartiovuorossa saada desantin tähtäimeen ja lopulta jättämään koko kotiseudun taakseen. Ikävä kotitanhuville riipoo, sopeutuminen on raskasta.

Vaikeneminen ei näköjään tarkoittanut samaa täällä ja kotona. Kotona vaiettiin surusta, mutta Etelä-Pohjanmaalla aivan kaikesta muustakin vaikeasta. Mutta sodasta Karjalassa oli puhuttu paljon.

Onneksi löytyy niitä, joiden kanssa puhuminen sujuu. Vilhon kanssa Alli keskustelee sodan seurauksista, ja haavoittunut mies toteaa näin:

"Ihmiset ajattelevat, että vain heikko sortuu sodassa. Aivan kuin muka olisi tavallista elää jatkuvassa kuolemanpelossa ja haistaa omien tovereiden ruumiit ympärillään."

Kirjaa lukiessani ajatukseni lipuivat tarinoihin, joita olen kuullut omien sukulaisteni evakkotaipaleilta, nyt pari kuukautta myöhemmin kirjasta on tullut valitettavan ajankohtainen. Ukrainasta sodan jaloista pakenevat kamppailevat samankaltaisten asioiden kanssa kuin kirjan Alli. Allikin etsii ymmärrystä sille, mitä kaikkea kauheaa on koettu, miten on ajettu pois juuriltaan. Uusi koti ja elämä voi alkaa löytyä sieltä, missä kohdataan inhimillisesti ja etsitään yhtäläisyyksiä pikemminkin kuin eroja.

Helmet 2022: 6. Kirjan on kirjoittanut sinulle uusi kirjailija.

Rakkautta historiallisessa Turussa – Ann-Christin Antell: Puuvillatehtaan varjossa

Gummerus 2021. 335 s.
Oma arvioni: 3½/5.
Mistä minulle: BookBeat.

Jenny Malmström on nuori papinleski 1800-luvun Turussa. Jenny on suurten menetysten jälkeen muuttanut takaisin rovasti-isänsä luo Kaarinan pappilaan ja huolehtii nyt isänsä taloudesta taloudenhoitaja apunaan.

Jenny on aktiivisesti mukana seurapiireissä ja yhdistystoiminnassa. Sivistyskerhon luennolla kuullaan egyptologiasta, rouvainyhdistyksessä järjestetään tempauksia erilaisten hyväntekeväisyyskohteiden tukemiseksi. On rusettiluistelua ja naamiaisia, jotka luonnollisesti ovat oivia kohtaamispaikkoja.

Jenny on ajassaan poikkeuksellinen nainen, sillä hän on sellaisessa asemassa, että voi vaatia ja toimia. Hän on pelkäämätön ja omatoiminen nainen, jota kaihertaa, etteivät naiset voi opiskella yliopistossa ja ovat miehensä holhouksen alaisia. 

Vastinpariksi asettuu Barkerin puuvillatehtaan tehtaanjohtajan poika Fredrik Barker, jonka intressit ovat toisensuuntaiset. Fredrik kuitenkin iskee silmänsä määrätietoiseen Jennyyn, mistä ei ainakaan ole haittaa yhdistyksen asioiden ajamisessa. Kolmanneksi pyöräksi kuvioon tulee Kosti Vanhanen, jonka ajatuksia naisen asemasta Jennyn on vaikea sulattaa.

Vaikutuin Antellin historiallisen miljöön ja entisaikojen tapojen kuvauksesta, ne tuntuivat uskottavilta. Tekstistä paistoi läpi tarkkaan tehty taustatyö, ja tarkoitan hyvällä, luontevalla tavalla. Lukija saa nähdä, minkälaiset olivat olot tuon ajan puuvillatehtaassa, miten joulua vietettiin, miten tärkeää leskenkin oli mennä uudelleen avioon kuten rasittava Loviisa-täti jaksaa muistuttaa. Ja miten tuon ajan kirjaharrastaja luki tietenkin Ibseniä ja Canthia.

Tykästyin kipakkaan Jennyyn, josta toivottavasti löytyy myös uusia puolia kirjasarjan edetessä. Puuvillatehtaan varjossa nimittäin avaa Puuvillatehdas-sarjan – kustantajan tietojen mukaan saamme lukea lisää Jennyn vaiheista 1900-luvun alussa keväällä 2022!

Turkulainen Ann-Christin Antell on ammatiltaan kirjastonhoitaja, mikä sai tarttumaan minulle vähän vieraamman genren edustajaan. Sain huomata, että välillä tekee hyvää hypätä pois omalta mukavuusalueeltaan lukijana. Tosin toistuvat punastelut ja lukuisat kosinnat hieman huvittivat rakkausromaaneihin tottumatonta lukijaa. Viihdyin kuitenkin Antellin tarinan parissa, se sopi kepeäksi kesäpäivän kirjaksi.

Kirjan päähenkilön nimen puolesta tämä postaus olisi voinut ilmestyä eilen, sillä ruotsinkielisessä kalenterissa 21.7. on Jennyn nimipäivä. Päivä oli kuitenkin jo varattu Johanna Venholle, mutta onneksi Antellin kirja sopii muutenkin mainiosti Naistenviikko-haasteeseen.

Helmet 2021: 45. Kirjan on kirjoittanut pohjoismainen kirjailija.

Kauniisti surusta – Han Kang: Valkoinen kirja

Gummerus 2021. 111 s.
Suom. Taru Salminen.
Alkuteos: koreankielinen kirjoitusmerkki.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Han Kangin omaelämäkerrallinen Valkoinen kirja on kaunis ja kuulas pienoisromaani surusta ja valkoisesta väristä. Kertojan isosisko kuoli vastasyntyneenä, ja vanhempien kertomus siskon lyhyestä elämästä on kulkenut kertojan matkassa tiiviisti. Hän kertaa siskon lyhyen elämän vaiheet, miksi se päättyi niin pian.

Vaikka kertoja ei koskaan tavannut sisartaan, tämän kuolema, tai tarina siitä, on jättänyt haavoja kertojaan. Kirjoittaminen on hänelle haavavoide, sideharsoa haavan päälle. 

Tekstistä huokuu ennen kaikkea rakkaus sisarta kohtaan. Rakkauteen ja suruun sekoittuu muitakin tunteita, kuten kiitollisuutta ja hämmennystä. Sisaren jälkeen myös perheen toinen lapsi, poika, oli syntynyt kuolleena. Jos nämä sisarukset olisivat eläneet, ei kertojaa olisi. Isosisarusten kuolema mahdollisti hänen elämänsä.

Kertoja panee merkille valkoisia asioita, ja assosioi ne usein sisareen. Esimerkiksi luvut Vastasyntyneen vaate, Käärinliina ja Rintamaito kertovat sisaresta, mutta valkoinen väri ja suru laajenevat muihinkin aiheisiin. Esimerkiksi luvussa Räntä on suomalaiselle lukijalle paljon tuttua: 

Elämä ei ole kenellekään erityisen suosiollinen. Kun hän oivaltaa sen, sataa räntää. Räntää, joka kastelee otsan, kulmakarvat ja posket. Kaikki päättyy aikanaan. Sataa räntää, kun hän kävelee tätä tietoa kantaen. Sataa räntää, kun hän ymmärtää, että kaikki, mihin on takertunut kaikin voimin, lopulta katoaa. Se ei ole sadetta eikä lunta. Se ei ole jäätä eikä vettä. Räntä kastelee otsan ja kulmakarvat riippumatta siitä, pitääkö silmät auki vai kiinni, riippumatta siitä, pysähtyykö vai kiiruhtaako. 

Lyhyet luvut ovat tyypillisesti sivun mittaisia. Ne ovat kuin proosarunoja, paikoin aforismin omaisia huomioita elämästä.

Valkoinen kirja näytti minulle uudenlaisen puolen eteläkorealaisesta Han Kangista kirjoittajana. Aiemmat suomennokset Vegetaristi ja Ihmisen teot ovat olleet tummanpuhuvia ja synkkiä. Toki nytkin kirjan aihe on raskas, mutta valittu muoto ei tee siitä ahdistavaa luettavaa, vaan lukukokemus on pikemminkin puhdistava. 

Valkoinen kirja poikkeaa aiemmista Han Kangin suomennoksista myös siinä, että Taru Salminen on suomentanut Valkoisen kirjan suoraan koreasta, aiemmat suomentajat ovat kääntäneet englanninnoksista. 

Helmet 2021: 6. Kirja kertoo rakkaudesta.

Elämän palasista – Jenny Offill: Ilmastoja

 

Kansi: gray 318.

Gummerus 2020. 203 s. 
Alkuteos: Weather (2020).
Suom. Marja Luoma.
Oma arvio: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Jenny Offillin Ilmastoja on riemastuttava lukukokemus. Kirjassa yhdistyvät valloittavalla tavalla hauska ja vakava. Komiikkaa syntyy muun muassa maailmaa syleilevien ongelmien ja arkisten huolien rinnastumisesta. 

Päähenkilö Lizzie työskentelee yliopiston kirjastossa Brooklynissa ja ajautuu kirjoittamaan sivutyökseen sähköpostivastauksia ilmastopodcastin kuuntelijoille. Lizzie yrittää luoda vastauksissaan toivoa, vaikka samalla hänelle itselleen huolta aiheuttavat paitsi lähipiirin ihmiset, myös ilmastokriisi ja Yhdysvaltojen poliittinen tilanne. Tarina sijoittuu neljän vuoden taakse, Yhdysvaltojen edellisten vaalien aikaan. 

Tyyliltään kirja on samankaltainen kuin edellinen Offill-suomennos Syvien pohdintojen jaosto: fragmentaarinen ja nopeasti luettava ajatuskudelma, jonka tekstikatkelmista hahmottuu yhtenäinen tarina. Mukana on kaikenlaista tilkettä ja sivuhuomautuksia – eihän elämäkään ole yhteneväinen tarina, vaikka mielellämme kerromme sen niin.

Kirjastonhoitaja-lukijaan luonnollisesti vetoaa päähenkilön ammatti. Tämänvuotisessa Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 21. Pidät kirjan ensimmäisestä lauseesta. Aamulla sisään tulee tuttu asiakas, erittäin valaistunut nainen. Aloitusvirke vie kirjaston verkkaisiin aamuihin ja kertoo hauskasti arkisesta tilanteesta: kirjaston ovesta voi tulla sisään kuka tahansa ja hänellä voi olla ties minkälaisia ominaisuuksia ja kysymyksiä.

Offillin kirja kommentoi osuvasti aikaamme. Lizzien veli on toipuva huumeaddikti, joka on perustamassa perhettä. Perheenlisäys tarkoittaa vauvatarvikkeiden hankintaa ja materialismi kukoistaa. Lizzien aviomies puolestaan työskentelee koodarina – hänen oli kouluttauduttava uudelleen, koska filologille ei ollut töitä. Lisääntynyt vihapuhe näkyy kirjaston ilmoitustaululla.

Ilmastoja on nopealukuinen ja tarkkanäköinen kirjallinen karkki, joka jättää lukijan suuhun kirpeän, mutta nopeasti haihtuvan jälkimaun. Edellisestä Offill-kokemuksesta viisastuneena luin kirjan tällä kertaa painettuna; viimeksi napsuttelin e-kirjan sivuja eteenpäin sellaista ahmimistahtia, etten jälkikäteen muistanut kirjasta juuri mitään. Jotenkin epäilen, että tälläkin kertaa hotkaisemalla luetulle kirjalle käy samoin, vaikka painettuna luinkin.

Pelkojen ja kirjoittamisen äärellä – Antti Rönkä & Petri Tamminen: Silloin tällöin onnellinen

Gummerus 2020. 219 s.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: BookBeat.


Isän ja pojan suhde, kahden kirjoittajan kokemukset, pelot ja onnistumiset. Näitä ja vähän muitakin aiheita käsittelevät Antti Rönkä ja Petri Tamminen kirjeenvaihdossaan, joka on koottu kansiin nimellä Sillon tällöin onnellinen: pelosta, kirjoittamisesta ja kirjoittamisen pelosta.

Kirjoittaminen on Röngälle ja Tammiselle luontevin tapa ilmaista itseään, molempien identiteetti nojaa vahvasti kirjoittamiseen. Ensimmäistä romaanikäsikirjoitustaan työstävä poika toteaa: "Kirjoittamiseni ikään kuin hyvittää sen, etten osaa olla hauska enkä spontaani enkä mielenkiintoinen."

Tuleva esikoiskirjailija kaipaa isältä neuvoja ja tukea, onhan isä pitkän uran tehnyt kirjailija. Samaan aikaan poika pelkää isän analyysia ja punakynää, sillä niitä kokeneelta kirjailijalta ja luovan kirjoittamisen opettajalta on odotettavissa.

Isä suhtautuu pojan kirjoittamiseen kannustavasti, kehottaa tätä miettimään kirjoittamisessa ainoastaan kahta kysymystä: mistä ja miten? Muut kysymykset ovat turhia. Pikkuhiljaa isä alkaa tunnistaa pojan kirjailijanlaadun, vaikka muistuttaa, ettei ala ole helppo ja että kirjoittamiseen liittyy aina pelkoa ja muita vaikeita asioita, on sitten kuinka kokenut tahansa.

Jatkoin kirjeromaanin pariin suoraan Röngän viime syksynä julkaistun esikoisromaanin ääreltä. Omaelämäkerrallinen Jalat ilmassa käsittelee rankan koulukiusaamisen jättämiä jälkiä. Poika, romaanissa nimeltään Aaro, ei koskaan hiiskunut kiusaamisesta vanhemmilleen, vaikka se äityi erittäin väkivaltaiseksi. Kirjeromaanissa poika lähettää otteita esikoiskirjansa käsikirjoituksesta isälleen, jolloin isälle paljastuu totuus kaikessa kauheudessaan. Miten kokonaisvaltaista kiusaaminen on ollut, miten se vaikuttaa nuoreen mieheen edelleen.

Kirjeet ovat Röngälle ja Tammiselle luonteva alusta käsitellä vaikeita muistoja, anteeksiantoa ja häpeää. Perheessä on aina pelätty paljon ja lähes kaikkea, tai oikeammin isä on pelännyt ja poika on oppinut isän tavoille. Peloista ja häpeästä kehkeytyy pojalle lopulta vyyhti, joka sairastuttaa.

Isän ja pojan suhde kuvastuu kirjeistä alkuun vähän jäykäksi, hieman etäiseksi. Kirjeenvaihdon edetessä avoimuus, suoruus ja rehellisyys kurovat kuilua heidän välistään pienemmäksi.

Luin isän ja pojan sähköpostikirjeenvaihtoa kuvaavaa kirjaa kuin transsissa. Viimeisen kirjeen viimeinen sivu toi järkytyksen: kirja oli lopussa. Olisin niin halunnut jatkaa taitavien kirjoittajien ajatusten parissa. Yritin vielä napauttaen kääntää e-kirjan sivua, mutta eihän se onnistunut. Ainakin minulla häviää e-kirjassa painettua kirjaa helpommin käsitys siitä, missä kohtaa kirjaa olen menossa. Painetussa kirjassa etenemisen huomaa konkreettisesti, kun jäljellä olevat sivut hupenevat. Vetävää e-kirjaa lukiessa saattaa käydä niin, että oikean alakulman prosenttilukemat rullaavat huomaamatta kohti sataa, ja viimeinen sivu pääsee yllättämään.

Pojan esikoisromaani johdatti tämän kirjeromaanin äärelle, ja tästä on luontevaa jatkaa isän tuoreimpaan romaaniin Musta vyö.

Suosittelen katsomaan Yle Areenasta Flinkkilä & Tastula -ohjelman jakson, jossa Rönkä ja Tamminen ovat Maarit Tastulan haastateltavina.

Kirjailijapojan ja kirjailijaisän kirjeenvaihto käydään sähköpostin välityksellä, ja on kirjassa palanen WhatsApp-keskusteluakin. Sijoitankin kirjan Helmet-lukuhaasteessani kohtaan: 35. Kirjassa käytetään sosiaalista mediaa.

Koulukiusaamisen pitkä varjo – Antti Rönkä: Jalat ilmassa

Gummerus 2019. 224 s.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: BookBeat.


Aaro on parikymppinen nuorimies, joka aloittaa kirjallisuuden ja viestinnän opinnot Jyväskylässä. Aaron on vaikea solahtaa opiskelijaporukkaan, koska mieltä kalvavat jatkuvat epäilykset: Mitä nuo minusta ajattelevat? Kohta varmaan alkavat nauraa, sanoinko tai teinkö jotakin hölmöä? Aaro rakentaa itselleen suojakuorta kalliilla vaatteilla ja muulla rahan tuhlauksena. Joskus humala tuo turvaa, vielä useammin bentsodiatsepiini.

Aaron epävarmuus ja epäluuloinen suhtautuminen ympäröivään maailman johtuvat rankasta koulukiusasamisesta, joka alkoi esikoulussa ja jatkui läpi koko ala-asteen ja vielä yläasteellakin. Se oli henkistä ja fyysistä, myös sosiaalista eristämistä. Mitä satuttavimpien kokemusten jälkeen Aaro jaksoi aina ajatella, että ehkä luokan pojat nyt vihdoin ymmärtävät ja haluavat olla kavereita.

Läpi kouluvuosien Aaro vakuuttelee vanhemmilleen, että kaikki on hyvin. Etenkin isä kyselee ahkerasti, miten koulussa menee, mutta poika ei avaudu. Ehkä jos asiaa ei myönnä, sitä ei oikeasti tapahdu? Ja jos tilanteesta kertoisi rehellisesti, mitä jos vanhemmatkin alkaisivat nähdä poikansa kiusattuna, luuserina?

Opiskeluaikana jo taakse jääneiden kiusaajien äänet kuuluvat edelleen kaikuina, eikä häpeä anna periksi. Kiusaajien kohtaaminen aikuisiällä on kuin viimeinen niitti, eikö tämä hellitä koskaan? Viha ja ahdistus kääntyvät sisäänpäin, lähes kohtalokkaasti.

Antti Röngän omakohtaisiin kokemuksiin pohjautuva esikoisteos on pysäyttävä. Esikuva Karl Ove Knausgård antaa suuntaviivat raa'an rehelliselle itsetutkiskelulle. Esikoiskirjailija Rönkä on kirjailija Petri Tammisen poika, ja tämän kirjan jälkeen on luontevaa jatkaa isän ja pojan sähköpostikirjeenvaihtoa raportoivaan teokseen Silloin tällöin onnellinen. Haluan lukea lisää Röngän punnittuja virkkeitä ja kurkistaa tämän esikoisteoksen kulisseihin.

Helmet-lukuhaaste 2020: 45. Esikoiskirja.

Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen

Luin suomennoksen yhdeksännen painoksen;
 ensimmäinen painos julkaistiin 1961.

Gummerus 2005. 411 s.
Alkuteos: To Kill a Mockingbird (1960).
Suom. Maija Westerlund.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: ostin käytettynä.


Viime kuukausina olen lukenut useita yhdysvaltalaisten kirjailijoiden teoksia, mikä ei ole aivan sattumaa. Painotuksen taustalla ovat Yhdysvallat-lukuhaaste ja lähestyvät Helsingin kirjamessut, joiden teemamaa Yhdysvallat tänä vuonna on. Amerikka-postausten jatkumoon asettuu luontevasti tämä Harper Leen Pulitzer-palkittu klassikkoteos, jolla osallistun kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen. Haaste järjestetään nyt seitsemättä kertaa, minä olen mukana toista kertaa. Viime kerralla bloggasin Veikko Huovisen Havukka-ahon ajattelijasta.

Haasteen idea on innostaa kirjabloggaajia lukemaan ja kirjoittamaan klassikkoteoksista, ja yhteinen juttujen julkaisupäivä on aina puolivuosittain. Tällä kertaa haastetta emännöi Unelmien aika -kirjablogi, ja tästä linkistä pääset haasteen koontipostaukseen katsomaan, mitä klassikoita bloggaajat ovat tällä kertaa selättäneet.

Toni Morrisonin Jazzin jälkeen mökin kirjahyllystä osui silmiini Harper Leen klassikko Kuin surmaisi satakielen. Siirryin 1920-luvun New Yorkista 1930-luvun Alabamaan. Molemmissa kirjoissa orjuuden kaiut ovat vahvasti kuultavissa, ja tässä Leen kirjassa rotuerottelu on vielä keskeisemmässä roolissa. Kuin surmaisi satakielen -romaani kattaa noin kolmen vuoden mittaisen ajanjakson alabamalaisessa Maycombin kaupungissa. Tarinaa kertoo lapsuuttaan muisteleva kertoja, joka on tarinan alkuvaiheessa vain 6-vuotias. Pikkulapsen näkökulma tarkoittaa melko yksioikoista ja selittävää kerrontaa. Helteen pehmittämälle ymmärrykselleni tämä oli sopivaa luettavaa, koska en joutunut kamppailemaan näkökulma- ja aikahyppyjen kanssa, kuten Morrisonin kirjassa. Pikkuvanha kertoja saattaisi tuoda tarinaan opettavaisen ja osoittelevan sävyn, mutta nyt en sellaiseen kompastunut.

Kertojana toimii Scout, oikealta nimeltään Jean Louise Finch. Scout on villi ja omapäinen poikatyttö, joka viettää aikaansa neljä vuotta vanhemman isoveljensä Jeremyn eli Jemin ja kaverinsa Dillin kanssa. Kolmikon kesät täyttyvät seikkailuista, kepposista ja naapuruston salaperäisen Boo Radleyn härnäämisestä. Scoutille ensimmäiset kouluvuodet ovat pitkästyttävää piinaa, koska hän osaa jo lukea. Sisarusten äiti on kuollut, ja he elävät isänsä Atticus Finchin kanssa. Hyvin toimeentuleva perhe asuu kaupungin hienoimman kadun varrella, kun taas kaupungin laidalla kaatopaikan tuntumassa asuu valkoista roskaväkeä, vielä kauempana on mustien asuinalue.

Scout pukeutuu mielellään housupukuun, mitä ei katsota hyvällä, kuten ei sitäkään, että Scout ja Jem usein kutsuvat isäänsä Atticukseksi, eivät isäksi. Isä antaa lastensa kuitenkin olla sellaisia kuin ovat ja kasvattaa heitä lempeän jämerästi. Lakimiesisä kuulee kiistatilanteissa kaikkia osapuolia ja rangaistukset ovat punnittuja. Perheen keittäjänä on musta Calpurnia, joka on korvaamaton apu perheen arjen pyörittämisessä.

Eräs isän toimeksianto ravistuttaa perheen elämää. Atticus puolustaa Tom Robinsonia, nuorta mustaa miestä, jota syytetään valkoisen naisen raiskauksesta. Kaupungissa isän työtä paheksutaan, ja paheksunnasta saavat osansa myös lapset. Atticus paneutuu tehtäväänsä yleisestä vastustuksesta huolimatta. Seuraa oikeudenkäynti, jolla voi olla vain yhdenlainen lopputulos.

Kuin surmaisi satakielen on Scoutin kasvutarina ja riipaiseva ajankuva 1930-luvun Alabamasta, missä rotuerottelu oli arkipäivää. Vaikka Atticus kasvattaa lapsistaan oikeudentuntoisia ja empaattisia, elävät he kuitenkin yhteisössä, jossa rotuerottelu on normi. Finchien sukukin on hankkinut varallisuutensa orjien avulla perustetulla maatilalla Alabama-joen varrella. He ovat valkoinen perhe, jolla on palvelijana musta nainen. Kun Scoutista pitäisi kasvattaa "hieno nainen", apuun saapuu Alexandra-täti.

Kuin surmaisi satakielen tarjosi vangitsevan lukukokemuksen. Klassikon lukeminen oli nautinto, ja mietin usein lukiessani, miksen ole lukenut tätä aiemmin. Jotakin tuttua tarinassa kuitenkin oli, joten saattaa olla, että olen nähnyt kirjan pohjalta tehdyn elokuvan joskus televisiossa. Suomennoksen kömähdykset kyllä pistivät välillä silmään, mutta ne eivät merkittävästi häirinneet lukemista.

Kirja herätti mielenkiinnon lukea myös Leen toinen teos Kaikki taivaan linnut, joka oikeastaan alunperin oli ensimmäinen käsikirjoitus, jota Lee työsti ja josta hän muokkasi tämän käsillä olevan romaanin. Kuin surmaisi satakielen jäi pitkäksi aikaa kirjailijan ainoaksi julkaisuksi, kunnes vuonna 2015 tuo käsikirjoitus Kaikki taivaan linnut julkaistiin. Vuonna 1926 syntynyt kirjailija kuoli seuraavana vuonna.

Elli osallistui kirjan kannen kuvaukseen.

Leen kirjalla saan ihanan monia osumia meneillään oleviin haasteisiin! Yhdysvallat-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 15. Klassikko, Helmet-lukuhaasteessa kuittaan kohdan 47. Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta, Kirjankansibingossa taas tulee osuma ruutuun kesä. Ja mikä mainiointa, saan pitkästä aikaa edistettyä myös Rory Gilmore -lukuhaastettani tällä kirjalla.

Lauantain lyhärit: uutuuskaunoa ja tähtitiedettä

Tervetuloa lukemaan ensimmäistä Lauantain lyhärit -postausta! Päätin aloittaa luonnosteksteihin makaamaan jääneille tynkäjutuille oman juttusarjan, jotta saisin ne jatkossa säännöllisesti järkevässä ajassa julkaistua. Tässä juttusarjassa esiin pääsevät sellaiset kirjat, joista ei syystä tai toisesta ole syntynyt omaa blogitekstiä, mutta joista haluan jättää edes jonkinlaisen jäljen blogiin.

Usein bloggamatta tahtovat jäädä varsinkin äänikirjat, koska kuuntelemisen jälkeen ei enää ole tekstiä, johon palata. Joskus taas odotukset tiettyä kirjaa kohtaan ovat niin korkealla, että jos kirja ei odotuksia aivan lunasta, on ajatuksia haasteellista purkaa tekstiksi. Aina mitään tiettyä syytä ei edes ole.

Tällä kertaa esittelen lyhyehkösti neljä tämän vuoden puolella ilmestynyttä kaunokirjaa ja sokerina pohjalla yhden yleistajuisen tietokirjan.

Jenny Offill: Syvien pohdintojen jaosto

Alkuteos: Dept. of Speculation (2014).

Suom. Marianna Kurtto. 

Gummerus 2018. 64 sivua e-kirjana.

Kansi: ?
Mistä minulle: BookBeat.

Joidenkin kirjojen käsiinsä saaminen mahdollisimman ripeästi muodostuu erityisen tärkeäksi. Joko kirja on ilmestynyt? Miksei se vieläkään näy kirjaston järjestelmässä? Nyt on jo toukokuu, senhän piti ilmestyä toukokuussa. Haluan sen nyt, heti!

Näin kävi minulle Jenny Offillin Syvien pohdintojen jaoston kanssa. Kuulin kirjasta ensimmäisen kerran entisen työpaikkani kollegalta, joka oli lukenut sen ruotsiksi. Harkitsin lukemista englanniksi tai ruotsiksi, mutta aie hautautui muihin lukukiireisiin. Seuraavaksi teos mainittiin joskus viime vuonna Sivumennen-podcastissa ‒ Offillin teos oltaisiin kenties saamassa suomeksi jossakin vaiheessa! Jes! Sitten vihdoin bongasin kirjan Gummeruksen syyskatalogissa: ilmestymisajankohdaksi ilmoitettiin toukokuu. Siitä alkoi maaninen kirjaston sivujen kyttäys, jotta saisin kirjan varattua kärkijoukoissa. Toukokuu eteni, ja haku näytti aina vain nollaa. Lopulta päädyin lukemaan kirjan e-kirjana BookBeatista mieheni tabletilla.

Puolipakolla siis luin ensimmäisen e-kirjani ja pakko minun on myöntää: olihan se kätevää. Offillin omintakeinen kerronta sai minusta otteen ja naputellen kääntelin kirjan sivuja hurjaa vauhtia.

Offillin kirjasta on haasteellista kirjoittaa, mikä johtuu varmasti ahmimista muistuttaneesta lukutavastani ja myös kirjasta itsestään. Se on fragmentaarinen tarina eräästä parisuhteesta, siitä miltä sen kaari näyttää, kun elämä vie ja ihmiset muuttuvat. Miten rakkaus muuttuu siinä samalla. Kertoja vaihtaa asentoaan, kirjallisuusviittauksia vilisee. Offill kirjoittaa napakoita lauseita, joihin hän tiivistää niin paljon ja niin hienosti, että kirja ansaitsee ehdottomasti tulla luetuksi uudelleen vähän maltillisemmalla tahdilla. Kirjassa on jotakin nerokasta, eikä vähiten Marianna Kurton taidokkaan suomennoksen ansiosta.

Helmet-lukuhaaste: 50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja.
Yhdysvallat-lukuhaaste: 6. New Yorkiin sijoittuva kirja.

* * *

Pauliina Rauhala: Synninkantajat

Gummerus 2018. 368 s.

Kansi: Jenni Noponen.
Mistä minulle: arvostelukappale.

Pauliina Rauhalan esikoisteos Taivaslaulu teki minuun viitisen vuotta sitten niin suuren vaikutuksen kielellään, aiheen käsittelyllään ja tunnelmallaan, että valitsin sen tuolloin vuoden parhaaksi kotimaiseksi romaaniksi. Rauhala jatkaa toisella romaanillaan saman aiheen parissa kuvaten vahvasti uskonnollisen vanhoillislestadiolaisen yhteisön elämää. Tällä kertaa tarina ei sijoitu nykyaikaan, vaan eletään 1970-luvun viimeisiä vuosia Pohjois-Pohjanmaalla.

Tapahtumia tarkastellaan neljän ihmisen kautta: seurojen saarnaajan Taiston, kirkkokuorolaisen Aliisan, paheksuttavaan rakkaussuhteeseen ryhtyneen Auroora-tädin ja pienen Aaron-pojan. Viides näkökulma on kirjailijan, joka kursii tarinan aineksia kokoon.

Taisto on Aaronin isoisä, ja häneltä poika oppii vahvan uskonnollisen maailmankatsomuksen samalla kun he yhteisillä kalastus- ja luontoretkillään tarkkailevat luontoa. On lohdutonta, miten totinen pieni poika onkaan ja miten pieni lapsi näkee maailman niin synkkänä paikkana. Aaronin maailmassa esimerkiksi spitaali ja maailmanloppu ovat ihan normaaleja ajatuksia. Yhdenkään lapsen ei kuuluisi kantaa harteillaan sellaisia asioita, joita Aaron kantaa.

Synninkantajat oli minulle paljon raskaampi lukukokemus kuin Taivaslaulu aikanaan. Välillä lukeminen ahdisti. Synninpelossa ja hoitokokousten kurimuksessa elävien ihmisten vaiheista on surullista lukea, ja erityisesti Aaronin näkökulma kouraisi. Rauhala käyttää kieltä tuttuun tapaansa kekseliäästi erityisesti luontoa kuvatessaan.

Helmet-lukuhaaste: 16. Kirjassa luetaan kirjaa.
Kirjankansibingo: perhe.

* * *

Elena Ferrante: Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät

Alkuteos: Storia di chi fugge e di chi resta (2013).
WSOY 2018. Suom. Helinä Kangas.
Lukija: Erja Manto. Kesto 16 t 36 min.

Kansi: Martti Ruokonen.
Mistä minulle: BookBeat.

Elena Ferranten Napoli-sarjan kolmas osa kuului eniten tämän vuoden keväältä odottamieni uutuuksien joukkoon. Vilkuilin varovaisesti ensimmäisiä bloggareiden arvioita ja odotin kuumeisesti omaa kirjastovaraustani. Sen tila oli tuskaisen pitkään 'matkalla', joten päädyin aloittamaan kirjan äänikirjana, kun Huovisen Havukka-ahon ajattelija loppui sopivasti ja huomasin kirjan löytyvän Bookbeatista.

Tässä sarjan kolmannessa osassa Ferrante kuvaa Lenún ja Lilan aikuisvuosia. Lenún esikoiskirja on maailmalla, ja hän taistelee toisen kirjan ongelman kanssa. Hän tekee koko ajan pesäeroa lapsuutensa ja nuoruutensa Napoliin, niin naimalla professorin kuin muuttamalla Firenzeen. Itsenäinen ja pärjäävä nainen ajautuu kriisiin, kun huomaa olevansa kotiäitinä ja onnettomassa avioliitossa. Onko omiin päätöksiinsä vain tyydyttävä? Miten välttää katkeruus? Lila puolestaan on päässyt pois väkivaltaisesta avioliitosta ja on töissä makkaratehtaalla.

Napoli-sarjan kahdessa ensimmäisessä osassa eli Loistava ystäväni ja Uuden nimen tarina -romaaneissa minuun on tehnyt vaikutuksen erityisesti ajankuva ja mutkikkaan ystävyyssuhteen kuvaus. Siinä missä kahdessa ensimmäisessä osassa kertojan jaarittelu hieman rasitti, niin tällä kertaa se ei häirinnyt ollenkaan. Ehkä tämä selittyy äänikirjaformaatilla, en tiedä, mutta nyt en millään olisi halunnut kirjan loppuvan. Erja Mannon luentaa olisin kuunnellut vielä vaikka kuinka! Ferrante todella taitaa lukujen loppujen cliffhangerit, mikä lisää tarinan koukuttavuutta.

Helmet-lukuhaaste: 15. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja.
Kirjankansibingo: ilo.

* * *

Clare Mackintosh: Minä näen sinut

Alkuteos: I See You (2016).

Gummerus 2018. Suom. Päivi Pouttu-Delière.

Lukija: Krista Putkonen-Örn. Kesto: 13 t 25 min.

Mistä minulle: BookBeat. 

Kerrankin voin sanoa, että tartuin kirjaan mainoksen perusteella. Houkuttimena eivät siis toimineet muiden bloggaajien arviot, lehtikritiikki tai kustantajan katalogi, kuten yleisimmin tilanne on, vaan näin Mackintoshin kirjan mainoksen metrossa ja kiinnostuin jännäristä sen perusteella.

Metro olikin oiva mainospaikka tälle kirjalle, sillä julkinen liikenne on keskeisessä roolissa tarinassa. Päähenkilö Zoe Walker matkustaa päivittäin töihin junalla, ja eräänä päivänä hämmästys on suuri, kun hän huomaa junassa lehteä lukiessaan oman kuvansa seuralaisilmoituksessa. Zoe alkaa todella huolestua, kun lehden toisessa numerossa on erään naisen kuva ja tämä joutuu rikoksen uhriksi. Ja ilmoituksia ilmestyy vain lisää. Seuraa kuumottava kilpajuoksu murhaajan kanssa, enkä voi kieltää, ettenkö olisi kirjaa kuunnellessani miettinyt omia rutiinejani ja kulkemisiani. Kirjan mainoslause piti kutinsa, sillä tämän kirjan lukemisen jälkeen todella katsoin kanssamatkustajiani toisin!

Tässäpä on jännäri minun makuuni! Mackintosh ei mässäile verellä ja suolenpätkillä, vaan rakentaa jännitystä painostavalla tunnelmalla ja juonenkäänteillä. Mackintoshin edellinen suomennos Annoin sinun mennä menee lukulistalle, samoin Gummeruksen syksyn kirjoihin lukeutuva kolmas suomennos Anna minun olla.

Helmet-lukuhaaste: 28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä.

Kirjankansibingo: sininen ja vihreä.

* * *

  Neil DeGrasse Tyson: Tähtitiedettä kiireisille

Alkuteos: Astrophysics for People in a Hurry (2017).

Aula & Co. 2018. 176 s.

Suom. J. Pekka Mäkelä.

Mistä minulle: arvostelukappale.

Neil deGrasse Tyson on amerikkalainen astrofyysikko, joka on tunnettu tieteen yleistajuistamisesta. Tässä kirjassaan hän esittelee tähtitieteen perusteita tavalliselle lukijalle, näin luvataan kirjan mainosteksteissä. Odotukseni olivat korkeat, ehkä jopa epärealistiset. Koulussa fysiikka, kemia eikä matematiikka kuuluneet vahvuusalueisiini, enkä oikeastaan tiedä tähtitieteestä juuri mitään. Tässäpä siis kirja juuri minulle, tämän luettuani varmasti ymmärrän tähtitiedettä paremmin.

Toisin kuin kirjan nimi opastaa, en suosittele tätä kirjaa kiireiselle lukijalle, jolla ei ole taustatietoja aiheesta. Luvut ovat toki tiiviitä ja nopealukuisia, mutta mitenkään helppotajuista teksti ei aina ole. Välillä tuntui kuin olisin lukenut kirjaa kielellä, jonka seuraamiseen kielitajuni ei aivan riitä: sanat seuraavat toisiaan ja ymmärrän jotakin sieltä täältä, mutta tavallaan paljon menee ohi. Keskittyminen herpaantuu ja lukemisesta tulee tankkaamista.

Esko Valtaojan esipuheen aikana olin vielä vastaanottavainen lukija ja jopa harkitsen lukevani seuraavaksi aiheen tiimoilta jotakin Valtaojalta. 

Helmet-lukuhaaste: 42. Kirjan nimessä on adjektiivi.

Yhdysvallat-lukuhaaste: 8. Afroamerikkalaisen kirjailijan teos.

Morten A. Strøksnes: Merikirja

Kansi: Sanna Mander.

Gummerus 2018. 312 s.
Alkuteos: Havboka, eller Kunsten å fange en kjempehai fra en gummibåt på et stort hav gjennom 
fire årstider (2015).
Suom. Katriina Huttunen.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.


Norjalaisen Morten A. Strøksnesin vastikään suomennettu Merikirja on veikeä ja vetävästi kirjoitettu tietokirja, joka yhdistelee luontevasti omakohtaisia kokemuksia ja faktoja. Merikirja on Strøksnesin kahdeksas kirja, ja sille on myönnetty Brage-palkinto vuonna 2015 ja norjalaisten kirjabloggaajien palkinto 2016. Merikirja on ensimmäinen Strøksnesilta suomennettu teos, ja yhteensä se on käännetty yli 20 kielelle.

Kirjan omalaatuinen alaotsikko, Eli kuinka pyydystää jättihaita kumiveneestä isolla merellä neljänä vuodenaikana, kertoo ytimekkäästi, mistä Merikirjassa on kyse. Merellä siis ollaan, tarkemmin sanottuna Lofoottien ja Bodøn välisellä merialueella Länsivuonossa Pohjois-Norjassa. Siellä sijaitsee pieni majakkasaari Skrova, kalasatama ulkosaaristossa.

Oslossa asuva kirjailija Morten vierailee usein Skrovassa ystävänsä Hugon luona. Hugo on taiteilija, joka asuttaa vanhaa kalatehdasta ja kalaöljynkeittämöä vaimonsa Metten kanssa. Hugo on saanut Mortenin mukaan hurjaan haasteeseen: miehet yrittävät pyydystää jäähain, joka voi kasvaa isommaksi kuin valkohai ja elää satavuotiaaksi, parhaimmillaan kenties jopa viisisataavuotiaaksi. Aluksena heillä on Hugon RIB-vene, kumivene kyllä, mutta ei ehkä sellainen kumivene, jota ensimmäiseksi tulisi kumiveneestä puhuttaessa ajatelleeksi, vaan ihan merikelpoinen paatti.

Helppo ei miesten haihaaste ole, sillä niin monen asian tulee osua kohdalleen: sään, syötin, syönnin, ajoituksen. Kirjassa Morten matkaa Hugon luo neljä kertaa eri vuodenaikoina, joten miehet ovat liikkeellä monenlaisissa sääolosuhteissa. Kalastusreissuillaan miehet kertovat tarinoita toisilleen ja kohtaavat sykähdyttäviä luontokappaleita, kuten valtavan kaskelotin.

Hain pyydystys on koko teoksen läpäisevä pääjuoni, joten kirjaa voi lukea jännittävänä eräseikkailuna ‒ saadaanko hai kiinni? Tämä on kuitenkin vain yksi taso. Strøksnes uppoutuu kirjassa myös alueen historiaan, kalastustraditioihin, meribiologiaan, ekologiaan, mytologiaan ja aiheeseen liittyvään kirjallisuuteen. Kaikkea tätä yhdistää yksi ja sama päähenkilö: meri.

Strøksnes havainnollistaa asioiden mittasuhteita. Maapallosta yli 70 % on meren peitossa, ja pari miljardia vuotta sitten se oli kokonaan veden peittämä. Meri kätkee syvyyksiinsä mielettömän eläväisen maailman, josta tiedämme melko vähän. Mitä kaikkea satojen ja tuhansien metrien syvyydessä onkaan! Suurin osa maapallon eliöistä elää vedessä, ja aina vain löydetään uusia lajeja.

Meri pärjää mainiosti ilman meitä. Me emme pärjää ilman sitä.

Ihminen on meren mittakaavassa pieni tekijä, jonka teoilla on valitettavan suuret vaikutukset. Massiiviset jätepyörteet, pohjatroolaus ja lähes sukupuuttoon pyydetyt valaslajit ovat pysäyttäviä esimerkkejä ihmisen merta vahingoittavista teoista. Näiden ja monien muiden surullisten faktojen vastapainoksi Strøksnes ilahduttaa lukijaa onneksi myös hauskalla tiedolla. Esimerkiksi meren syvyyksissä ei ole niin pimeää kuin ensin voisi luulla. Monet syvänmeren kalat kommunikoivat ja saalistavat biologisten valojen avulla ‒ välkehtivät kalat kuulostavat varsin satumaisilta.

Rimbaudin runoista vaikuttunut kirjailija yltyy itsekin runolliseksi kuvatessaan sukelluskokemustaan:

‒ ‒ kylven meren runossa ja ajaudun ohi purjealusten, joiden purjaat ovat revenneet, sinne missä kaskelotit uivat hymyillen pohjaa pitkin etsiessään jättiläiskalmareita, joilla on lautasen kokoiset silmät ja vilkkuvat lonkerot, läpi maksoittuneen violetin väristen säkenöivien korallimetsien, joissa pääkalloista pujahtelee niljakkaita ankeriaita päässään levävyyhtiä. Virta kuljettaa minut pitkin syvännettä, jossa sillivalaat laulavat moniäänisesti syvän valittavaa merilaulua. Ylhäältä kuuluu turskantoukkien hillittyä hyräilyä merihevosten trumpetintöräysten välillä, hummerit tanssivat piirissä keskellään ruijanpallas ja kampeloita, jotka taputtelevat tahtia pyrstöllään. Möhkäkalat pysyttelevät vedessä hievahtamatta valaisten jättiläishaiden ammottavia kitoja. Rauskut lentävät ohi muodostelmassa kuin häivelentokoneet hyökätessään.

Strøksnesin kirja on juuri sellainen tietokirja, jonka seurassa viihdyn parhaiten: saan oppia, eläytyä ja vähän jännittääkin tarinan edetessä. Siinä yhdistyvät tieto, tunne ja kokemus. Merikirjassa on erilaisia vaiheita: välillä on tyventä, välillä tunnelma tihenee kuin myrsky. Koko ajan tarina kuitenkin virtaa vaivatta.

Mikä olisikaan osuvampi teos avaamaan omalta osaltani Kirjoja ulapalta -lukuhaasteen kuin kirja nimeltä Merikirja? Ihan puhdas sattuma tämä ajoitus ei ole, sillä päätin korkata haasteen tällä kirjalla, kun ensimmäistä kertaa kuulin teoksesta. Meriaiheisen lukuhaasteen idea oli hautunut ajatuksissani jo vuoden, ja tieto näin kiehtovan oloisesta kirjasta antoi loppusysäyksen toteuttaa haastesuunnitelmat. Tästä on hyvä jatkaa muihin merikirjoihin! 

Mukaan Kirjoja ulapalta -lukuhaasteeseen voit liittyä täällä. Mukaan ovat tervetulleita aivan kaikki merellisistä tarinoista kiinnostuneet: osallistua voi omassa blogissa tai sitten muussa somekanavassa. 

Helmet-lukuhaasteessa laitan kirjan luonnollisesti kohtaan 23. Kirjassa on mukana meri.

Han Kang: Ihmisen teot

Kansi: Tom Darracott.

Gummerus 2018. 230 s.
Suomennettu englanninnoksesta Human Acts (2016).
Koreankielinen alkuteos ilmestyi vuonna 2014.
Suom. Sari Karhulahti.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.


Helmet-lukuhaasteen kohta 31. Kirjaan tarttuminen hieman pelottaa sopii täydellisesti kuvaamaan suhdettani eteläkorealaisen Han Kangin tuoreeseen suomennokseen Ihmisen teot. Sain kirjan kustantajalta jo tammikuussa ja siitä lähtien olen siirrellyt sitä kotonani eri kirjapinoihin: välillä se on odottanut lukuvuoroaan yöpöydällä, välillä jakkaralla lukunojatuolini vieressä. Yhdessä vaiheessa se seilasi ruokapöydällä kesäkukantaimien ja ruokailuvälineiden kaaoksessa. Aina vain jäi kirja avaamatta. Kirjan kiinnostavuudessa ei lukemisen viivästyminen ollut kiinni. Minua vain pelotti liikaa.

Alkujaan kiinnostuin Ihmisen teoista, koska kirjailijan edellinen suomennos Vegetaristi oli minulle niin hämmentävä lukukokemus. Tässä romaanissa aiheena olisi Gwangjun opiskelijaprotestit 1980-luvulla ‒ totesin, etten tiedä aiheesta juuri mitään, mutta haluaisin.

Miksi sitten kauan odotetusta uutuuskirjasta tuli tummanpuhuva mörkö, jota en halunnut aloittaa ja jonka kansikin alkoi tuntua vastenmieliseltä? Tärkein syy varmaankin oli, etten päässyt lukemaan kirjaa vailla ennakkoluuloja ja -odotuksia. Lehtiartikkeleista, kritiikeistä ja blogiarvioista silmiini pomppivat pahuus, verilöyly, kuolema, teurastus. Mielikuvitukseni villiintyi, enkä ollut varma, haluanko altistaa itseäni tällaisille kauheuksille. Mitä enemmän kirjasta luin, sitä enemmän jutut lietsoivat pelkoani. Vihdoin lukuhaluni palasivat, kun kuuntelin Sivumennen-podcastin jakson, jossa puhuttiin kirjasta. Erityisesti minua alkoi kiinnostaa se, että kirjassa on seitsemän eri näkulmaa tapahtumiin ja niistä viimeinen on kirjailija Han Kangin.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat eteläkorealaiseen Gwangjun kaupunkiin, vuoteen 1980. Opiskelijat osoittavat mieltään diktatuurista sotilashallintoa vastaan. Väki kerääntyy mielenosoituksiin, ja kapinalliset valtaavat hallintorakennuksen. Armeija hyökkää mielenosoittajien kimppuun raa'asti. Karkuun juoksijoita ammutaan, useita pidätetään. Kuulusteluun joutuminen tarkoittaa kidutetuksi päätymistä. Kyseessä on lahtaus ja ajojahti. Armeijan tappamien mielenosoittajien ruumiit täyttävät lähistön koulun salin, jossa omaiset käyvät etsimässä lähimmäisiään.

Mielenosoituksista, kansannousun verisestä kukistamisesta ja julmuuksien seurauksista kerrotaan siis useasta eri näkökulmasta. Ääneen pääsevät esimerkiksi kansannousussa kuollut poika, Dong-ho, ja hänen ystävänsä ja äitinsä. Viimeisenä ajatuksiaan avaa kirjailija, joka ainakin muistuttaa paljon Han Kangia. Koska pariinsataan sivuun on mahdutettu seitsemän kertojaa, asento vaihtuu tiuhaan. Näkökulmatekniikka toimii, ja tulkitsen omaa lukemistani niin, että juuri tämän vaihtelun ansiosta kirja ei ollut minulle liian raskas.

Siinä missä Han Kangin edellinen suomennos jäi minulle etäiseksi enkä saanut siihen otetta, tämän kirjan kanssa sellaista ongelmaa ei ollut. Ihmisen teot on niin dokumentaarinen ja realistinen, ettei eksymisen vaaraa ole. Han Kang on itse kotoisin Gwangjusta, ja hänen perheensä muutti Souliin juuri ennen kansannousua. Tapahtumat ovat olleet vahvasti läsnä Han Kangin koko elämän ajan, vaikka se ei koskettanutkaan suoraan hänen sukulaisiaan. Gwangjun tapahtumat ovat koko kansakunnan kipupiste ja surun aihe ja alkanut merkitä kaikkea pakkokeinoin eristettyä, lyötyä ja tuhottua, kaikkea korjauskelvottomaksi runneltua. 

Romaanilla on vahva yhteys historiallisiin tapahtumiin, vaikka se on fiktiota. Mielestäni tämänkaltaiset todellisiin, traumaattisiin tapahtumiin perustuvat romaanit ovat kaikessa kauheudessaan tärkeitä. Yksi syy siihen, miksi luen, on juuri tässä. Haluan tuntea paremmin sen maailman, jossa elämme, myös sen historian ja kaikki sen sävyt.

Kannattaa lukea myös Ompun, Main, Tuijan ja MarikaOksan bloggaukset kirjasta.

Milja Kaunisto: Luxus

Kansi: Jenni Noponen.

Gummerus 2016. 550 s.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Kiitos Arto Nybergin ohjelmassa näkemäni Milja Kauniston haastattelun uskaltauduin heittämään ennakkoluuloni hetkeksi sivuun ja lainasin kirjastosta Kauniston historiallisen romaanin Luxus. Nybergin ohjelmassa kirjailija kertoi kirjojaan varten tekemästään taustatyöstä ja sen onnekkaista vaiheista värikkäästi. Faktan ja fiktion yhdistely romaaneissa on viime aikoina kiinnostanut minua erityisesti, joten päätin ainakin kokeilla. Viihteelliset historialliset romaanit nimittäin muodostavat sellaisen genren, jonka edustajista harvoin innostun. Kirjan aloitettuani huomasin melko pian, että kokeileminen kannattaa, sillä viihdyin Kauniston tarinan parissa 1700-luvun lopun Ranskassa hyvin. Tai paremminkin loistavasti, sillä ahmin kirjan nopeaa vauhtia ja aloin jo janota seuraavia osia, vaikka ensimmäinenkin oli kesken.

Luxus vie lukijan 1700-luvun lopun Ranskaan, tarkemmin vuosiin 1790‒1792, jolloin eletään suuren vallankumouksen ensihetkiä. Vapautta, veljeyttä ja tasa-arvoa julistava vallankumous saa koko maan myllerryksiin. Aateliset menettävät asemansa ja omaisuutensa, kuninkaan asema horjuu. Taustalla vaikuttavat esimerkiksi valistusajattelu ja tyytymättömyys monarkian mielivaltaan. Sääty-yhteiskunta tulee tiensä päähän.

Kiihtyvä vallankumous pauhaa taustalla, kun Kaunisto tarkentaa kolmeen henkilöön: pyövälin kisälli Isidoreen, kreivitär Marieen ja markiisi de Sadeen. Kaikki heistä ovat todellisia historiallisia henkilöitä, joista de Sade varmasti tunnetuin. Romuluinen ja rumaksi kuvattu Isidore on verisestä ammatistaan huolimatta huomaavainen ja kaunopuheinen ja tunteepa hän hieman filosofiaakin, mistä on kiittäminen pyövelimestari Sansonia. Isättömällä ja äitinsä hylkäämällä Isidorella ei ole sekaverisenä kovin monia mahdollisuuksia syntyperää tuijottavassa sääty-yhteiskunnassa, joten kisällin paikkaan on tyytyminen. Marie puolestaan on yläluokkaisen kasvatuksen saanut kreivitär, joka joutuu huomaamaan, että kaikki, mihin hän on uskonut ja luottanut, on yhtäkkiä poissa. Hänen miehensä mestataan, hän on koditon ja varaton. Aatelisia vainotaan, eikä hänellä ole paikkaa mihin mennä. Lempeä Isidore pelastaa Marien huostaansa.

Isidore asuu ilotalon naapurissa, joten Mariekin tutustuu joukkoon prostituoituja. Tuntuu kuin Marie ja itseään myyvät naiset eivät puhuisi samaa kieltä, niin eri maailmoissa he elävät. Siveys ja irstaus törmäävät vielä voimakkaammin, kun Marie tutustuu markiisi de Sadeen ja ajautuu suhteeseen tämän kanssa. Muskettien paukkuessa kaduilla perustetaan ylellinen bordelli Maison de Luxe, nautintojen talo vallanpitäjille, valtaanpyrkijöille, vallanhaluisille ja vallanhaluisia himoitseville. Siitä suunnitellaan paikkaa, joka hallitsee hallitsijoita. Siellä jokaisella on tehtävänsä, niin Mariella, josta on tullut Marianne, Isidorella, de Sadella, naapuruston ilotytöillä kuin rikkuripappi Momollakin.

Kaunisto kertoo vauhdikasta tarinaansa sujuvasti ja mukaansatempaavasti. Historiallisia faktoja on upotettu tarinaan paljon, mutta niin soljuvasti, ettei niihin kompuroi. Lukiessani huomasin usein haluavani tietää lisää ja googlailin lisätietoa muun muassa de Sadesta ja vallankumouksen vaiheista.

Nautiskelin Luxuksesta ja muhkeasta täytepullasta
laskiaissunnuntaina, jolloin vietettiin Lukurauhan päivää.

Luxus on toki kuumottava ja viihteellinen tarina, mutta se on myös taidokkaasti taustoitettu, historiaa valottava teos. Raakuuksia, löyhkääviä katuja ja seksiä tuskin voi välttää vallankumouksesta kertovassa romaanissa, mutta lukijan onneksi Kaunisto ei äidy mässäilemään niillä. Kirjailija ei myöskään aliarvioi lukijaansa eikä selitä liikoja, joita molempia hieman pelkäsin tarttuessani kirjaan. Epäilysteni vuoksi Luxus menee Helmet-lukuhaasteessani kohtaan 21. Kirja ei ole omalla mukavuusalueellani. Ilokseni vakuutuin Luxuksesta niin, että jatko-osat Corpus ja Status menivät jo varaukseen kirjastosta.

Ennen tätä Purppuragiljotiini-sarjaa Kaunistolta on julkaistu Olavi Maununpoika -trilogia, joka koostuu kirjoista Synnintekijä (2013), Kalmantanssi (2014) ja Piispansormus (2015). Melkoisella tahdilla Kaunistolta on näitä runsaita, historiallisia romaaneja syntynyt!

Luxus muualla: Kirsin kirjanurkka, Lumiomena, Morren maailma.