Runokirjajoulukalenteri: luukku 18 – Aila Meriluoto: Talvikaupunki

Kahdeksastoista luukku vie Talvikaupunkiin, Aila Meriluodon runokokoelmaan vuodelta 1980.

Meriluodon runot eivät ole sieltä helpoimmasta päästä, ainakaan minulle. Kuitenkin pidän niiden tunnelmasta, joka usein kurottaa jonnekin arjen ja todellisen tuolle puolen. Eikä runon tarvitse aueta täysin, se saa jäädä mystiseksi.

Kokoelmassa on seitsemän osiota, joista ensimmäisen muodostaa pitkä nimiruno "Talvikaupunki". Sen aloitussäkeistö kuuluu näin:

Talvisin se alkaa muotoutua, sielun kaupunki.
Mielteet kasvavat päälletysten: lumiset katot
pelkistäjän maalauksessa.
Mutta mikään ei pelkisty. Rakentaja viivyttelee,
kaivertaa, puhaltaa, tunnustelee sormenpäillään,
niissä on silmät.
Silmät likinäköisen asioille: tässä on hiutaleen muoto
tai hymyn. Nopean runokuvan muoto
kohollaan kuin reliefi, hyvin pieni
tai askel, poistuva toistuva
friisiksi otsaluun alle. Se ei riitä.
Ajatus ei ole kuvio vaan arkkitehtuuria
se ei ole lehti vaan puu
se ei ole puu vaan metsä
ei metsä vaan maisema.

Runo avaa monia kysymyksiä: mikä oikeastaan on tämä kuvattu talvikaupunki, onko se mielentila, lumen muokkaama tuttu maisema, kenties koko maailma pienoiskoossa? Vai runo kertooko runon kirjoittamisesta?

Mielenkiintoinen runokuva on sormenpäät, joissa on silmät. Mieleen tulee aistien yhteys: jos yksi heikentyy tai sitä ei ole, muut paikkaavat tilannetta. Lumihiutaleen muotoa ei voi tunnustella, koska se sulaa heti pois. Sen voi nähdä, jos katsoo oikein läheltä, vaikka luupilla. Hymyn muotoa voi olla myös vaikea tunnustella, se on ainakin jokaisella erilainen. Mitä jos hymyilee vain silmillään?

Hiutaleesta tai hymystä voi olla yhtä vaikea saada kiinni kuin runokuvasta. Ensin runoilijan täytyy kaivertaa, tunnustella, puhallella mielikuvansa esiin. Sitten mukaan tulee lukija, joka tunnistaa rakennelmasta kosketuksellaan ehkä vain osan.

Yksityiskohdat muodostavat aina isomman kokonaisuuden. Jos ajatus – tai runo – on maisema, ei haittaa, jos jokin yksityiskohta ei aukene. Eihän kukaan huomaisi, jos maisemasta puuttuisi yksi lehti.

WSOY 1980. 64 s.
Lainasin kirjastosta. 
Kansi: tekijätieto kirjaston tarran alla.

Aila Meriluoto: Mekko meni taululle (2001)

Äänikirja.

Lukija: Seela Sella.

Kesto: 5 t 43 min.

Äänikirjan kustantaja: WSOY.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Runoilija-kirjailija Aila Meriluodon elämä ja teokset nousevat aika ajoin esille kirjablogeissa, ja niin kiinnostuin hänestä minäkin. Melkein lainasin töistä Panu Rajalan kirjoittaman Meriluoto-elämäkerran Lasinkirkas, hullunrohkea äänikirjana, mutta pienen puntaroinnin jälkeen autokuunteluun valikoitui Meriluodon Mekko meni taululle -muistelmateos. Mikä nappivalinta!

Mekko meni taululle ilmestyi alun perin 2001, ja äänikirjan on lukenut Seela Sella vuotta myöhemmin. Sellan vakuuttava ja ilmeikäs luenta teki äänikirjan kuuntelusta miellyttävää ja työmatkoista siten hivenen nautittavampia.

Aila Meriluoto syntyy 1924 Pieksämäellä, missä hän viettää myös lapsuutensa. Nuoruus opettajaperheen jäsenenä on kurinalaista niin kotona kuin koulussakin. Ilmapiiri Pieksämäellä on Meriluodon mukaan tukahduttavaa, eikä rehtorin tyttären asema kaveripiirissä ole mutkaton. Myös isosisko Sirkan kanssa on jatkuvasti pientä kisailua. Aila kokee itsensä usein riittämättömäksi ja epäsopivaksi. Tällaisia tuntoja hän pakenee kirjojen ja kirjoittamisen maailmaan sekä puhumattomuuteen.

Meriluoto kuvaa elävästi lasten (mielikuvitus)leikkejä ja näkökulmaa. Hän tekee huomioita, joihin on helppo samastua, sillä ne muistaa omasta lapsuudestaan. Ailalle oli esimerkiksi hätkähdyttävää ymmärtää, että muut eivät koe maailmaa kuten hän ja että kaikki katsovat asioita omasta näkövinkkelistään. 

Ailan mielenkiinto kirjoja ja kirjoittamista kohtaan kasvaa iän myötä. Tyttö tekee tutkimusmatkoja vintille, jonne rehtori-isä on vienyt piiloon ”miestenlehtiä” ja myös sellaisia kirjoja, jotka eivät sovellu esillepantaviksi kirjahyllyyn. Näiden kirjojen joukosta Aila löytää muun muassa Nuori voima -kirjallisuuslehtiä, joissa esitellään tulenkantajia ja heidän runojaan. Ailan silmät aukenevat: runous ei siis olekaan pelkkää loruttelua.

Isosisko saa joululahjaksi Saima Harmajan runoteoksen, joka vie Ailan mennessään. Myös vintiltä löytynyt Jean-Christophe on vavisuttava lukukokemus: se nostaa Ailassa ennenkokemattomia tunteita. Ensimmäistä kertaa hän kokee jotakin fyysistä lukemisen seurauksena.

Mekko meni taululle seuraa Meriluotoa ylioppilaaksi, sota-ajan työtytöksi ja vielä yliopistotaipaleen alkuvuosiin, välirauhan solmimiseen saakka. Meriluodon elämästä voi lukea lisää hänen päiväkirjateoksistaan tai aiemmin mainitsemastani Rajalan kirjoittamasta elämäkerrasta. Uskoisin, että tartun vielä joku päivä päiväkirjoihin, niin teräviä tai eläviä huomioita Meriluoto ympäristöstään tekee. (Rajalan kirjan jätän väliin, koska Rajala.) Romaaneista erityisesti Peter, Peter kiinnostaa, ja kai se Lasimaalauskin tulisi yleissivistyksen nimissä lukea!