Totuus vie yksinäisyyteen – Joyce Carol Oates: Elämäni rottana

Kansi: Rebecca Lown.

HarperCollins Nordic 2020. 413 s.
Alkuteos: My Life as a Rat (2019).
Suom. Kira Poutanen.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: BookBeat.


Violet Rue on Kerriganin perheen 12-vuotias kuopus. Eletään vuotta 1991 Niagaran alueella Yhdysvalloissa. Seitsenlapsisen perheen isä on Vietnamin sodan veteraani, joka ei kaihda ruumiillista kuritusta. Pojista kasvatetaan nyrkkeilijöitä, tyttöjen tehtävä on olla hyvännäköisiä ja tottelevaisia. Irlantilaistaustainen perhe pitää tiukasti yhtä. Kunnes tapahtuu jotakin kamalaa.

Kaksi Violetin isoveljeä osallistuu mustaihoisen pojan pahoinpitelyyn, ja uhri kuolee. Tämä ei vielä ole perheen harmoniaa rikkova tapaus, vaan se, että Violet sattumoisin näkee yöllä veljien siivoavan rikoksen jälkiä – ja kertoo näkemästään viranomaisille. Sinä hetkenä hänestä tulee petturi, rotta.

Yleensä painotetaan sitä, miten totuuden puhuminen on hyve ja kannatettava asia. Violetin tarinassa asia on päinvastoin. Veljet toki tuomitaan oikeudessa vankilaan, mutta perheen silmissä Violet on pahantekijä, veljet hänen tekonsa uhreja. Kukaan perheestä ei halua tietää kuopuksesta enää, eivät siedä nähdä häntä. Violet lähetetään asumaan tädin ja tämän miehen luo.

Violetin elämässä aikuiset eivät ole luotettavia: eivät omat vanhemmat, ei kasvattiperhe, ei opettaja, ei työnantaja. Haavoittuvassa asemassa olevan nuori tyttö ja myöhemmin nuori nainen on helppo hyväksikäytön uhri.

Violetin tragediasta toiseen liukuva tarina on monilta osin lohduton. Kun vasta 12-vuotias viedään pois perheensä luota, raastava koti-ikävä vaivaa. Tyttö on usein yksin vaikeissa tilanteissa, eikä hänellä ole yhtäkään liittolaista, ei ketään kehen tukeutua. Koko ajan kasvaa myös pelko kostosta, sillä joskushan taposta tuomitut veljet vapautuvat.

Tapahtumia käydään läpi aikuisen Violetin näkökulmasta. Vaikeita ja kipeitä asioita kokenut nainen on jälkikäteen tapahtumia kelatessaan selkeä, jopa analyyttinen. Miten elämä olisikaan mennyt, jos hän olisi pitänyt salaisuuden?

Elämäni rottana katkaisee monien vuosien mittaisen tauon Oatesin suomentamisessa. Nyt 81-vuotias kirjailija on julkaissut teoksia jopa usean kirjan vuosivauhtia, joten tuotanto on mittava. Suomennoksia on ilmestynyt "vain" tusinan verran, edellinen ilmestyi vuonna 2012.

Oatesilta olen lukenut aiemmin romaanit Kosto ja Blondi, joista ensin mainittu on alle 200-sivuinen lyhytromaani ja Blondi puolestaan lähes tuhatsivuinen järkäle. Elämäni rottana asettuu pituutensa puolesta näiden puoliväliin.

Oli sivuja sitten minkä verran hyvänsä, Oates saa kiedottua lukijan pauloihinsa. Kaikki tähän mennessä Oatesilta lukemani kirjan ovat olleet riipaisevia, koskettavia, teräviä ja sujuvasti eteneviä. Kaikissa kolmessa tarinassa keskiössä on nainen, joka joutuu jonkinlaisen miehisen vallankäytön uhriksi ja joka tuomitaan syylliseksi. Uhrista syntipukkia leipovat milloin perhe, milloin ympäröivä yhteisö tai koko yhteiskunta.

Helmet 2020 -lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 47.–48. Kaksi kirjaa, joilla on hyvin samankaltaiset nimet. Kunhan kirjastot taas avautuvat, etsin tälle kirjalle parin, sillä Elämäni jonakin -nimisiä kirjoja on tuntumani mukaan useita.

Elämäni rottana muissa blogeissa: Kirjaluotsi, Kirjarouvan elämää.

Joyce Carol Oates: Blondi (2000)

Alkuteos: Blonde.

Suomentaja: Kristiina Drews (2001).

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 943.

Oma arvio: 4½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?

Blondi kertoo amerikkalaisen Norma Jeane Bakerin tiestä Marilyn Monroeksi, koko maailman tuntemaksi seksisymboliksi. Monilla henkilöillä ja tapahtumilla on vastineensa tosielämässä, mutta kirjan versiot näistä ovat kirjailijan mielikuvituksen tuotetta. Kyseessä on fiktiivinen tarina, jonka palasia Oates on koonnut eri lähteistä ja muokannut kaunokirjallisuudeksi.

Kirja alkaa Oatesin alkusanoilla, joissa hän painottaa kirjan fiktiivisyyttä. Kirja on Oatesin mukaan "fiktion muotoon puettu, rajusti suodatettu kertomus 'elämästä'". Se etenee kuitenkin elämäkertamaisen kronologisesti, joten aina välillä minun piti muistuttaa itseäni siitä, että luen fiktiota.

Norma Jeanen äiti oli henkisesti epävakaa eikä pystynyt aina huolehtimaan lapsesta, joten tyttö asui lapsuusvuosinaan isoäidillään, tuttavilla, lastenkodissa ja sijaisperheessä. Norma Jeane ei tiedä, kuka hänen isänsä on, vaan jatkaa tämän etsimistä koko elämänsä.

Lapsuuden kokemukset jättävät Norma Jeanelle jatkuvan rakkauden kaipuun, joka tuntuu kovin usein kietoutuvan turvattomuuden kokemukseen ja seksuaaliseen haluun:

Vaikka sinun äitisi ei sinua halunnut, sinua silti halutaan.
Vaikka sinun isäsi ei sinua halunnut, sinua silti halutaan.
Minun elämäni perustotuus - olipa se lopulta totta tai totuuden irvikuva - oli: kun mies haluaa sinua, sinä olet turvassa.

Norma Jeane näkee rakastajansa useimmiten isähahmoina ja kutsuukin näitä Isukeiksi. Norma Jeane rakastaa rakastumista, joten Isukit vaihtuvat.

Marilyn Monroe on Norma Jeanen Hollywood-kuori. Sen aikaansaaminen vaatii tuntikausien meikkaussessioita, päänahkaa kirveleviä vetyperoksidikäsittelyjä, päälleommeltuja cocktailasuja. Kuoren takana hapuilee änkyttävä ja ujo nainen, joka haaveilee omasta perheestä ja lukee kirjallisuutta. Tekstissä on Norma Jeanen runopätkiä seassa, sepitteellisiä nekin.

Marilynin näyttelijäntaidot ovat jatkuvan spekulaation kohteena: onko hän vain osaamaton bimbo, joka ei osaa näytellä vaan on kuvauksissa oma itsensä vai onko hän sittenkin ilmiömäinen luonnonlahjakkuus näyttelijänä? Tekstissä kertojiksi pääsevät kaikkitietävän kertojan rinnalla vuoroin Norma Jeanen elämän henkilöt ja hän itse.

Joko se nainen ei osaa ollenkaan näytellä, tai sitten hän  näyttelee kaiken aikaa. Hänen koko elämänsä on näyttelemistä, se on hänelle kuin hengitys.

Halut, epävarmuus ja ristiriidat. Näiden kolmen ympärille rakentuu Norma Jeane/Marilyn. Hän haluaa olla rakastettu ja haluttu nainen sekä arvostettu näyttelijä. Toinen asia on, mitä muut, erityisesti miehet, hänestä haluavat. Elokuvastudioiden kirstunvartijoista puhumattakaan.

En minä ollut huora enkä lutka. Mutta minut haluttiin nähdä sellaisena. Muulla tavoin minua ei kai saanut kaupaksi. Ja minä ymmärsin, että minut oli saatava kaupaksi. Sillä silloin minua haluttaisiin ja rakastettaisiin.

Naisen elämää varjostaa jatkuvasti epävarmuus: Ihastuvatko miehet todella häneen vai vain hänen ulkokuoreensa, Marilyniin? Pitäisikö ottaa vielä yksi otto, jossa hän saattaisi onnistua vielä paremmin? Tekisikö vielä yhden elokuvan vai keskittyisikö perheen perustamiseen?

Nousujohteinen näyttelijänura kääntyy syöksykierteeksi alkoholin, lääkkeiden ja huumeiden johdosta. Eri aineita Norma Jeane käyttää milloin pysyäkseen hereillä, milloin rentoutuakseen. Mitä pidemmälle tarina etenee, sitä enemmän Norma Jeanella menevät roolihenkilöiden elämä ja oma elämä sekaisin. Triangelin kulmina ovat Norma Jeane, Marilyn ja kulloinenkin roolihenkilö.

Joyce Carol Oates
Kuva: Marion Ettlinger

Oatesin tulkinta Marilynin elämästä painottuu uhritulkintaan, mutta se on tietenkin vain yksi mahdollinen. Jo pelkästään Norma Jeanen kuolemastakin on olemassa lukuisia eri teorioita. Fiktiivinen Marilyn nosti kiinnostusta tutustua myös historialliseen Marilyniin vaikka jonkin elämäkerran muodossa.

Minulle Blondi oli maaginen lukukokemus. Ei mikään helppo pala, sillä tummasävyinen tarina pakotti välillä laskemaan kirjan pois käsistä ja hengähtämään. Yhteensä luin opusta kuukauden, koska välillä piti lukea jotakin muuta. Raskaaksi lukukokemuksen tekivät myös kirjan reilut 900 sivua ja kovat kannet.

Tartuin järkälemäiseen Blondiin työkaverin suosituksesta. Tumma ja vaikuttava olivat muistaakseni adjektiivit, joilla kollegani tätä kuvasi. Nyt kirjan luettuani voin yhtyä hänen mielipiteeseensä ja samalla yhä tiukemmin Oates-fanien joukkoon.

Yhdysvallat kartalla, neula Hollywoodin tienoilla.

Joyce Carol Oates: Kosto: rakkaustarina (2003)

Alkuteos: Rape: A Love Story.
Suomentaja: Kaijamari Sivill (2010).
Kustantaja: Otava.
Sivumäärä: 157.
Oma arvio: 5/5.

Mistä minulle: ostin uutena.

Kannen kuva: Araldo de Luca/Corbis/SKOY.

Kosto: rakkaustarina kertoo, kuinka yksinhuoltajaäiti Teena Maguire raiskataan ja mitä siitä seuraa. Teena päättää eräänä kesäkuisena iltana oikaista kotimatkalla puiston läpi. Teena ja hänen 12-vuotias tyttärensä Bethie ovat palaamasta itsenäisyyspäivän juhlista tuttavien luota. Puistossa joukko nuoria miehiä käy kaksikon kimppuun ja raahaa heidät venevajaan, jonka suojissa he raiskaavat ja pahoinpitelevät Teenan. Tytär pakenee venevajassa kanoottien taakse ja piilostaan käsin hän todistaa äitiinsä kohdistuvan hyökkäyksen.

Raiskaajien paettua Bethie saa haettua apua, ja vertavuotava äiti selviää. Tekijät ovat tiedossa, oikeudenkäynti alkaa, tämähän on selvä juttu? Vaan toisin käy. Syyttävä sormi kääntyy uhriin:

Se nainen! Millainen äiti retuuttaa pikkutytön mukaansa ryyppyjuhliin ja sitten jalan kotiin puiston poikki siihen aikaan yöstä, ei minkäänlaista arvsotelukykyä, hyvä tuuri ettei käynyt pahemmin, ei sille itselleen eikä tytölle, ajatella jos ne miehet olisivat olleet mustia, jos puistoon olisi tunkeutunut nekruja täydessä kokaiinipöllyssä, se olisi ollut vielä paljon pahempi, se nainen oli taatusti humalassa, kokapöllyssä itsekin, sehän oli juhlinut alkuillasta saakka, kyllähän sen arvaa missä kunnossa se puoliltaöin oli, miten helkkarissa Teena Maguire muka edes tajusi kuka sen kanssa makasi? Ja kuinka moni?

Syytökset ja epäilyt vyöryvät, vaikka Teena on selvinnyt hädin tuskin hengissä. Ympäröivä yhteisö tuomitsee Teenan, mutta joukossa on onneksi myös toisin ajattelevia, kuten poliisi Droomor. Kirjan voikin lukea kommenttina epäluotettavaa oikeuslaitosta ja sisäänpäinlämpiävän yhteisön moraalia vastaan.

Ennen kaikkea kirja pakottaa ajattelemaan seksuaalista väkivaltaa ja vallankäyttöä ja eritoten uhrin syyllistämistä. Ahtaimmissa ajatusmalleissa jo sen perusteella, että on nainen, voidaan tulkita osasyylliseksi raiskaukseen. Pukeutumisesta, käytöksestä, henkilöhistoriasta tai alkoholinkäytöstä saadaan helposti lisävoimaa syytöksille; näin käy myös Teenalle. Amnesty Internationalin sivuilla määritellään napakasti:

Seksuaalinen itsemääräämisoikeus on ihmisoikeus, ja seksi ilman toisen osapuolen suostumusta on seksuaalista väkivaltaa. Tätä tosiasiaa eivät muuta flirttailu, lyhyt hame, humala tai yhteinen parisänky.

Hämmennyin kirjan nimen suomennoksesta, kun huomasin alkuteoksen nimen. Kirjan nimi on englanniksi Rape: A Love Story, jolloin näkökulma painottuu raiskaukseen. Suomennos Kosto: rakkaustarina korostaa raiskauksen jälkeisiä tapahtumia, joihin epäoikeudenmukainen oikeuskäsittely johtaa. Onkohan kustantaja halunnut silotella hieman, onko raiskausta pidetty liian raflaavana kirjan nimenä? Kyllä kai sanalla rape on samankaltainen voima englannissa?

Eri luvuissa on käytetty erilaisia kertojia. Kaikkitietävä kertoja havainnoi tapahtumia ja olosuhteita raportoiden, kun taas sinä-kertoja kohdistaa sanansa tapauksen vierestä todistaneelle tytölle. Jälkimmäinen kertojaratkaisu pakottaa lukijan tytön nahkoihin näkemään tapahtumaketjun hänen silmin.

Loppukevennykseksi vielä huomio kirjan kannesta. Ostin kirjan jonkin verkkokirjakaupan alesta noin vuosi sitten ja olen sittemmin nähnyt kannen monta kertaa kirjahyllyä järjestellessäni. Olen aina ajatellut, että kannessa on valkosipuleita! Kun luin kirjan, todella katsoin kansikuvaa ja näin, mitä kansikuva esittää. Nytkin kun kirjoitan tätä tekstiä, ja kirja on koneen vieressä, hahmotan kannen sivusilmällä valkosipuleiksi. Googlailin muita arvioita kirjasta ja sama huomio löytyy ainakin Karoliinan blogista. Todellinen harhautuskuva!

Kauhea, mutta hyvä. Näin kuvailin tätä ensimmäistä lukemaani Oatesia heti tuoreeltaan työkaverille. Kosto oli niin väkevä lukukokemus, että minun oli pakko lainata Oatesin Blondi kirjastosta joululomalukemiseksi. Alku vaikuttaa lupaavalta! Saattaa mennä tovi jos toinenkin ennen kuin tuo lähes tuhatsivuinen järkele on luettu ja päätyy blogiin asti.